tiistai 1. toukokuuta 2018

Kotiutumisen erävoitto

Maanantai oli varsin jännittävä päivä. Napero oli kutsuttu ensimmäistä kertaa kyläilemään ihan ilman meitä. Mukaan olisi toki saanut mennä, jos olisimme niin halunneet. Päiväkotikaverin äiti lupasi lisäksi noukkia molemmat kotimatkalla mukaansa, joten meitä ei tarvittu edes kyydittäjiksi. Kotiinhakuaika jätettiin auki, mutta oletin, että kyläluudan saa hakea takaisin viiden ja kuuden välillä.

Edeltävänä iltana napero oli vielä hurjan innoissaan tulevasta kyläreissusta. Että ihan kaverin äiti ottaisi kyytiin! Oli sovittu, että aamulla heitetään isän kanssa päiväkodin portilla yläfemmat ja iltapäivällä nähdään vasta, kun haemme hänet kyläreissulta kotiin.

Aamiaisella kuitenkin jännitti. Oli hellyyttävää mutta samalla sydäntäsärkevää seurata pienen miehen jännittämistä. Muistaako kaverin äiti ottaa minutkin mukaan? Juu, tottakai. Tietääkö tarhan tädit, että en jää välipalalle? Kyllä, tietävät, kerrotaan heti aamusta. Mutta kaverin äiti tulee aina, kun olemme ulkona, jos hän ei löydä minua? Löytää, varmasti löytää. Mitä jos ei löydä? Hän etsii sinut.



Mieli poukkoili pitkään sinne tänne. Välillä ei haluttu mennä ilman vanhempia, välillä oli pakko päästä kylään ilman vanhempia. Ilmassa säteili vuorotellen jännitystä ja ison pojan ylpeyttä. En kyllä tiedä kumpaa jännitti lopulta enemmän, minua vai lasta. Loppujen lopuksi kaikki meni paremmin kuin hyvin, ja kuudelta kotiutui onnellisen ylivirittynyt kyläluuta.

Nyt niitä viime vuoden lopulla kuulutettuja tukiverkkoja siis alkaa olla. Tämä ei kyllä ole yksin minun ponnistelujeni tulos, vaan muksu on ihan itse löytänyt itselleen päiväkodista ensimmäisen ihan oman kaverin. Ensi maanantaina on sitten minun vuoro noukkia molemmat lapset kyytiin kotimatkalla.




perjantai 27. huhtikuuta 2018

Mitä meille kuuluu?

Koska kulunut vuosi on ollut aika haipakkaa, ei ole ollut paljon aikaa kirjoitella tänne blogiinkaan. Tässä siis kevään kuulumiset pikapyrähdyksenä!

Alkuvuonna oli koulussa vähemmän opetusta, enemmän käytännön harjoittelua. Arjessa tämä tarkoitti vähemmän istuskelua tunneilla, enemmän istuskelua koneen ääressä terapiasuunnitelmia hioen. Oli muuten aikaavievää hommaa, koska en ole aikaisemmin niin pitkiä sepustuksia saksaksi kirjoitellut, vaan saksankieliset naputteluni ovat olleet noin tekstiviestin mittaisia. 

Onneksi ohjaajani suhtautui varsin rennosti kielioppivirheisiini. Välillä jopa mietin, jättikö hän ne kokonaan korjaamatta, koska niitä ei monta ollut per sivu. Sitten muistin, että voihan sitä kirjoittaa kökköä kieltä ihan ilman kielioppivirheitäkin. Näyttökokeessa sitten sain todeta, että en tosiaankaan ajattele ja kirjoita vielä tarpeeksi nopeasti. Kokeen terapiasuunnitelmasta piti karsia kaikki turha pois, eikä siihen varatut kaksi tuntia riittäneet siltikään. Ei voi todeta kuin, että ensi kerralla sitten menee jo paremmin.

Lisäksi pääsimme vanhemman vuosikurssin potilaiksi äänenkäyttöterapiaan. Tätä terapiaa minun pitää jatkaa vielä ainakin kesän ajan, koska äänenkäyttöni todettiin varsin surkeaksi. Ilmeni siis, että hartiani ovat heikot, ryhti tästä johtuen huono eikä ääni kantaudu ulos parhaalla mahdollisella tavalla. Koska terapeuttina toimin esimerkkinä potilailleni, ryhti ja äänen kulku ääniväylässä täytyy parantaa. Toki puheterapeuttina sitä puhuu myös koko työaikansa ja koska tämänhetkinen puhetekniikkani ei ole lähelläkään ergonomista, täytyy äänenkäyttöä hioa jo ihan työergonomiankin takia. Mielenkiinnolla odotan, miten terapia muuttaa ääntäni.



Toki ehdimme pääsiäisenä vähän mökkeilläkin, varsin lumisissa maisemissa kuten näkyy. Ohjelmassa oli talvilajeja, jäiden liikkeiden seurantaa, mattojen valintaa sekä pientä lingvististä työprojektia. Vastoin yleisiä periaatteitani, olen hommaamassa mattoja mökille. Räsymatot vain sopivat suomalaiseen maisemaan niin hyvin. 

Seuraavaksi pääsemmekin mökille vasta suomalaisittain loppukesästä, joten alkukesän heleät yöt jäävät tänä vuonna kokematta. Sen sijaan toiveissa on kärsiä Keski-Euroopan helteistä ja tulla poimimaan talven mustikat mökkikylän metsistä sitten, kun ne ovat kypsät.

Loman jälkeen alkoi taas uusi luku meidän perheessä. Mies aloitti pendelöinnin kodin ja Zürichin välillä, koska sai työtarjouksen Sveitsin toimistolta. Työtarjous sinänsä ei ollut ohittamaton, vaan sen jälkeiset mahdollisuudet saivat meidät kallistumaan pendelöinnin kannalle. Hänellä on kuitenkin tarkoitus tehdä töitä viikottain kotitoimistolta käsin, joten ei tämä nyt niin suuri sokki tainnut ollakaan kuin, miltä se jossain välissä vaikutti. 

Kyllähän se vähän harmittaa, että edelleenkään ei voida asettua aloillemme, vaan seuraava jännitysmomentti on edessä kahden vuoden sisään. Moinen epävarmuus vaikuttaa niin moneen, kuten Leenakin juuri kirjoitti. Pohdinnassa olisi ostaa rullaverhot naperon huoneeseen. Pimentäisivät valoisat kesäaamut mukavasti, mutta luultavasti siis vain seuraavan kahden kesän ajan. Ostaako vai ei? 

Kesä kuluu siis opintojen merkeissä. Kesäkuussa on vuorossa ensimmäinen logopedinen harjoittelu ihan oikealla vastaanotolla. Tätä odotan jo kovasti, vaikka pelkäänkin, että saksaksi työskentely vetää minut ihan piippuun. Onneksi ei ole vaihtoehtoja, vaan on mentävä tulta päin!






torstai 8. maaliskuuta 2018

Takaisin koulunpenkille

Viime kesänä pyöri päässäni monia kysymyksiä. Olin jännän äärellä: Mihin kaikkeen tarvii varautua, jos alkaa opiskella uudessa maassa? Mitä kaikkea joutuu opettelemaan uudestaan, kun koulun penkkiä on viimeksi kulutellut lähes vuosikymmen sitten? Sain kaikkien yllätykseksi koulupaikan ja piti miettiä, onko järkeä hankkia uusi pätevyys ja pystyykö vanhakin vielä oppimaan uuden ammatin. Totta kai oppiminen aina kannattaa, erityisesti aikuisella iällä!



Ensinnäkin sain todeta loistavan kielitaitoni liian ohueksi. Koulukieli on aivan eri kuin se mitä perheen ja ystävien kanssa puhutaan. Lause jonka ystävälle voi sanoa, kuulostaa koulussa lattealta. Puheeseen pitää saada tärkeältä kuulostavia rakenteita ja sanoja. Eikä tämä riitä, lisäksi pitää tietää, miten ketäkin puhutellaan. Saksassa sinuttelu-teitittelyt menevät kouluympäristössä erilailla kuin töissä, ystävien taikka kokonaan tuntemattomien kanssa. 

Yleensähän tässä pääsee helpolla, kun antaa toisen valita koodin, ja sitten sinu- tai teititellään sen mukaan. Tähän asti voi viljellä geneerisiä ilmauksia, kuten onpas tänään kaunis ilma tai kyllä nämä hommat ovat monimutkaisia. Tietyt ympäristöt sanelevat kuitenkin tiukat puhuttelusäännöt, joista ei poiketa.

Koulussa opettajat sinuttelevat tai teitittelevät etunimen kera (jotkut sukunimen kera) - mutta opiskelijat teittelevät aina takaisin sukunimen ja/tai tittelin kera. Toki oppisisällöissäkin tulee paljon uutta sanastoa, ja tässäkin ollaan koko ajan kielitaidon rajoilla, mutta senhän takia siellä koulussa ollaankin. Oppimassa uutta.



Hankalaa on ollut myös tottua vuosikymmenen nuorempien opiskelijakollegoiden kanssa kommunikointiin. Kukaan ei lähettele sähköposteja, vaan puhe- ja tekstiviestejä pikaviestiohjelmissa. Sitten on tietysti insta ja snapchat, jotka ovat myös kovalla käytöllä opiskelijakollegoideni keskuudessa - tosin vähän eri tavoin kuin ikäiseni somesaurus on niitä tottunut käyttämään. Tai oikeastaan seurailemaan.

Tauoilla harvemmin keskustellaan livenä, tai siis kasvokkain, koska instassa, whatsappissa ja snapchatissa voi myös keskustella. Tämä kolmekymppinen ei vain osaa ymmärtää. Olen tämän kanssa kyllä jo ihan sinut, vaikka toisinaan alan haastella jonkun pahaa-aavistamattoman parikymppisen kanssa ja valitettavasti keskeytän hänen sosiaalistumisensa hetkeksi. Yleensä kyllä saan juttuseurakseni kurssin muut kolmekymppiset.

Tenttiin luku on myös pitänyt opetella uusiksi. Vaikka miten sanottaisiin, että asioita ei kuulu opetella ulkoa vaan ymmärtää, pääsee paljon helpommalla, kun ne ensin opettelee ulkoa ja sitten ymmärtämään. Tai toisinpäin. Ihan sama, niin kauan kuin molemmat tietotasot on hallussa.

Omat mielipiteet voi sitten jättää ihan omiksi, ellei niitä osaa pukea kysymyksen muotoon. Missään tapauksessa ei kannata alkaa korjailla opettajaa, ei vaikka hommat olisivat sekaisin kuin norovatsa. (Sillä eihän kukaan ole kaiken mestari ja virheitä tukee tehtyä.) Tarkasti asetellun kysymyksen voi ehkä uskaltaa esittää.


Kynäpolitiikka kaipasi myös päivitystä ja piti opetella kirjoittamaan kaikki, ihan kaikki, kuulakärkikynällä, vaikka tietämys ja kielitaito olivat miten ohuella pohjalla. Virheitä varten on korjausnauhaa ja -kynää, jotka kyllä eivät aina riittäneet mamuopiskelialle, mutta onneksi paperia on tarjolla riittävästi. Lyikkärikirjoituksiin suhtaudutaan epäilevästi eikä kirjallisia palautuksia ja kokeita siis kirjoitella lyijykynin.

Poissaoloihin ei suhtauduta ”korvaat sen esseellä/oppimispäiväkirjalla” vaan tarkalla kirjanpidolla. 60 poissaolopäivää kolmen vuoden tutkinnon aikana mitätöivät kaikki jo suoritetut opinnot, koska kyse on terveydenhoitoalasta. Tämä tarkoittaa keskimäärin kahta päivää kuukaudessa, mikä on lapsiperheessä aika vähän. Eiköhän tästäkin jotenkin selvitä.

Käytännön harjoittelu - tämä on ollut mukava uusi tuttavuus. Opittua pääsee testaamaan käytännössä lähes heti. Vaikka saksalaisessa opintiessä on huonoakin, hienoa on harjoittelun määrä. Kolmen vuoden tutkinto sisältää 17 viikkoa käytännön harjoittelujaksoja oikeilla työpaikoilla, ja näiden lisäksi harjoittelemme eri taudinkuvien terapiaistuntojen suunnittelua ja pitämistä (ensin toisillamme, sitten oikeilla potilailla) koulun seinien sisällä heti teoriajaksojen jälkeen.

Kuten joku ehkä lukikin jo rivien välistä, olen reilu kahden vuoden päästä puheterapeutti. Blogihiljaisuus selittyy sillä, että ensimmäinen lukukausi vei kaikki mehut. Positiivista tässä on se, että homma alkaa jo sujua!






perjantai 24. marraskuuta 2017

Lastenvahdin oharit ja Rollareiden keikka

Muutama viikko sitten koitti päivä, jota mies oli koko alkusyksyn odottanut: Rolling Stones saapui kotikulmille. Pitäähän näitä rokkilegendoja päästä katsomaan, vielä kun jaksavat kierrellä. Mistä sitä tietää, ehkäpä tämä kiertue on tosiaankin sitten se viimeinen. 

Liput oli ostettu loppukesästä ja lapsenvahdille asiasta kerrottu kuukausia etukäteen.



Muutama päivä ennen konserttia lastenvahti kuitenkin perui keikan ja konsertti-illan kuviot piti miettiä uudelleen. Pääseekö konserttiin vai toinen meistä ja toinen jää kotiin lapsen kanssa? Kenet saisi seuraksi parin päivän varoitusajalla, koska tylsähän sitä on yksin lähteä? Mistä voisi saada luotettavan lapsenvahdin parin päivän varoitusajalla? Rasittavia nämä ohuet tukiverkot.

Englannissa homma olisi hoitunut kysymällä naperon päiväkodin hoitajia. Saksassa tämä ei ole tavallista, joten mietiskelimme aikamme eri vaihtoehtoja, kunnes totesimme ne varsin vähäisiksi.  Ainoa järkevä vaihtoehto on hommata parempi tukiverkko ennen seuraavia ohareita.

Emme ole lastenvahtihommissa kovinkaan kokeiluluonteisia, vaan haluamme ajaa uuden lapsenvahdin kunnolla sisään muksun rutiineihin ennen kuin lähdemme kotikulmia pidemmälle. Yökyläily hoitokavereiden kanssa ei myöskään tullut vielä kyseeseen – ei vähiten siksi, että kyseessä oli maanantai-ilta, enkä oikein muutenkaan usko, että yökyläily on ihan vielä mahdollista. Tulevia vuosia odotellessa.

Päädyimme sitten pyytämään isovanhemmat apuun. Tällä kertaa he eivät kuitenkaan ehtineet meille asti, vaan päätimme ajella konserttia edeltävänä viikonloppuna pohjoiseen viemään lapsen isovanhemmille ja konserrti-illan jälkeisen työpäivän jälkeen mies haki hänet takaisin. Ajokilometrejä kertyi reilu tuhat. Hullun hommaa, mutta saatiinpahan pari lapsetonta päivää ja isovanhemmat laatuaikaa lapsenlapsensa kera.

Onneksi ei siis asuta enää tätä kauempana. Toisaalta jos asuttaisiin yhtään kauempana, tuskin olisi tullut harkittua tätä vaihtoehtoa. 


maanantai 11. syyskuuta 2017

Toipilas ja Jokeri pokeri poks

Viikonloppuna oli pakko todeta, että syksyn eka räkätauti veti pidemmän korren siitä huolimatta, että ollaan miehen kanssa syöty viime viikot kilpaa sinkkitabletteja. Tänään jäin pikku toipilaan kanssa kotiin, vaikka olisi tuon ehkä jo tarhaankin voinut viedä. Tarhan säännöissä nimittäin mainitaan vain ja ainoastaan kuume hoitopäivän esteenä. Mielestäni ilman kuumettakin voi olla varsin kipeä, joten jäimme kotiin askartelemaan ja katsomaan Pikku kakkosta. 

Mies puolestaan suuntasi aamulla lentokentälle ja palaa työmatkaltaan vasta torstai-iltana, joten toiveissa on päästä jatkamaan arkea jo huomenna, että vältymme mökkihöperyydeltä. 

Friikkutyöt pystyy tekemään sairastuvalta käsin, opinnot hankalammin. Kun sain kuulla koulupaikastani sovimme miehen kanssa, että pyritään mahdollisuuksien mukaan jakamaan naperon toipumispäivät useamman tahon kesken. Käytännön kokemusta ei vielä ole siitä, miten helppo miehen on töihin ilmottaa jäävänsä päiväksi tai aamupäiväksi sairaan lapsen kanssa kotiin. Varovainen veikkaukseni onkin, että ei kovinkaan helppo ehkäpä lähes mahdoton.

Taitaa olla aika perhekohtaista, miten sairaan lapsen hoito järjestetään, mutta arvelisin, että isoäidit ovat tässä täällä Saksassa aika aktiivisia. Onneksi meilläkin on isovanhemmat, jotka tulevat mieluusti toipilasta kaitsemaan, vaikka asuvatkin useamman tunnin ajomatkan päässä. 

Aamupäivällä napero ehti löytää Pikku kakkosesta uuden suosikkiohjelman, Jokeri pokeri poksin. On mielenkiintoista seurata, miten paljon hän ymmärtää nykyisin (televisio)puhetta eikä komiikan tarvi enää perustua konkreettiin tapahtumaan. Aikaisemmin en ole huomannut, että hänen mielenkiintonsa kovinkaan kiinnittyisi ohjelmien kerrontaan tai dialogiin, vaan visuaalinen ärsyke on riittänyt pitämääm mielenkiinnon ruudussa. 

Mielenkiinto kaikkea kohtaan on herännyt, kyselyikä on alkanut! Omituista kyllä – suomeksi. 


tiistai 29. elokuuta 2017

Vähemmän valittuja paloja poliitikkojen suista

Kun olin lukenut muutaman kärkevän reaktion Antti Rinteen perhepoliittiseen kannanottoon piti oikein tarkistaa, että mitä hän oikein olikaan kirjoittanut – ja sitten muistelin kuulleeni jotain vastaavaa muutama vuosi sitten Unkarissa. 

Piti vähän kaivella, mutta löytyihän se. Unkarin kristillisdemokraattien (tai mikä nyt sitten  onkaan,  Fidesz) kansanedustajan Istvan Vargan puheenvuoro muutaman vuoden takaa, kun Unkarin parlamentissa keskusteltiin ja äänestettiin perheväkivallan rangaistusten kiristämisestä. (Pieni varoituksen sana, seuraava kommentti voi aiheuttaa fyysistä ja psyykkistä pahoinvointia tasa-arvoajatteluun tottuneille.) 


Vargan mukaan naisten kuuluisi (ennen uraa, siis ennen kaikkea) huolehtia, että synnyttäisivät yhteiskuntaan ei vain yhden tai kaksi vaan kolme, neljä tai viisi lasta, ja tämän (perheeseen ja kotiin panostuksen) jälkeen mies kunnioittaisi naistaan sen verran, että perheensisäistä väkivaltaa ei esiintyisi. Kovin identtisistä mielipiteistä ei siis ollut kyse, vaikka lapsiluku tuotiin molemmissa esille. Sen sijaan, että puoluesisaret olisivat tuomineet kommentit, he kiirehtivät kommentoimaan Vargan olevan erittäin mukava ja naiset hyvin huomioiva kollega.

Moiset poliitikkojen möläytykset ovat Unkarissa arkipäivää, mutta tämä kommentti jäi pitkäksi aikaa vellomaan vatsanpohjaani ällötystä aiheuttamaan. Varsinkin kun puheenvuoro esitettiin keskustelussa, jonka tarkoitus oli viivyttää lakiäänestystä niin pitkälle yöhön, että perheellisten (nais-)kansanedustajien täytyisi lähteä kotiin ennen sitä, ja näin äänijakauma jäisi konservatiivisemmaksi, ja onnistuihan se - tällä äänestykerralla.

Unkarin politiikkaa seuratessaan sitä usein toivoo, että olisi silmät kiinni unten mailla ja kyse olisi painajaisesta. Möläyttelyt, töksäyttelyt ja asiantuntemattomuudet ministeritasoa myöten eivät aiheuta pahennusta kuin vastakkaisessa leirissä, eivätkä näin juurikaan vaikuta äänestäjien käyttäytymiseen.

Alla vielä muutaman vuoden takainen silloisen (kulttuuri-) ministerin László Simonin kommentti aurinko- ja tuulienergian käytön mahdottomuudesta. Ministeri oli sitä mieltä, että maan energiateollisuutta ei voi pohjata aurinko- ja tuulienergialle, koska virtaa tarvitaan myös yöllä ja silloinkin, kun ei tuule. 





Että sellaista. Vaikka eipä tässä ole juuri mitään, mitä ei Suomessakin olisi jo noin suurin piirtein kuultu. 

Mutta siis sitä piti kirjoittamani, että jos Rinteen mielipiteet ärsyttivät menneellä viikolla, voi helpotusta tarjota se, että hiomattomista mielipiteistään huolimatta hän ei kuitenkaan ole sovinisti tai pölvästi, vaan ihan tavallisen oloinen Antti, joka paremmasta tietämättä teettää markkinatutkimusta kohdeyleisöllä.


torstai 17. elokuuta 2017

Perheetön varaslähtö arkeen

Viime aikoina on tullut mietittyä paljon tasa-arvoista vanhemmutta. Otin varaslähdön arkeen ja lensin takaisin Saksaan viikkoa ennen muuta perhettä, joka jäi lomailemaan mökille.

Me ei olla viime vuosina oltu kovin onnekkaita lomien ajoituksessa eikä olla aina pystytty viettämään kaikkia lomia kokonaisuudessaan yhdessä. Viime kesänä saatiin tyytyä pitkään viikonloppuun ja tämäkin kesäloma piti suunnitella viime metreillä uusiksi, koska sain opiskelupaikan, ja kesälomani siirtyi viikkoa aikaisemmaksi mutta mies ei enää pystynyt siirtämään omaansa. Reilu viikko lomailtiin yhdessä, viikon vietimme kumpainenkin lapsen kanssa mökillä ilman toista vanhempaa.

Tämän kesälomasäädön ehdoton voittaja on napero, joka pääsi Suomen kesämökille niin pitkäksi aikaa, että häneltä pääsi melkein unohtumaan, missä koti on. Siltä se ainakin erään puhelinkeskustelun jälkeen tuntui. Että saa nähdä, miten hyvin muksu sopeutuu takaisin saksalaiseen arkeensa.

- Äiti, missä olet?
- Kotona.
- Niin minäkin!
- Siis mökillä?
- Ei, kun kotona.

Perheen pojilla on takana mieletön lomaviikko, minulla vastuuton vaikkakin työntäyteinen opiskelijaviikko. Lopputulema on se, että kaikilla oli hauskaa. Ikävä on toki vaivannut puolin ja toisin, vaikka lapsi toki osaa omaansa vielä sanoittaa.

Täällä Keski-Euroopassa on hankala toteuttaa vanhemmuutta suomalaisittain tasa-arvoisesti monestakin syystä, mutta uskoisin jokaisen puoliksi suomalaisen ja ulkosuomalaisen perheen vanhemmuuden olevan asteen tasa-arvoisempaa kuin kokonaan keskieurooppalaisten kollegoiden. 

Itse myönnän tuupanneeni keskieurooppalaista siippaani tasa-arvoisen vanhemuuden suuntaan aika voimalla ympäröivän kulttuurin vastavoimaa peläten, ja nyt kerään työmme hedelmiä: ne tosiaan pärjäävät viikon keskenänsä. Toki naapurin mummolasta saa ruokahuoltoa tarpeen mukaan, mutta sama apu on ollut tarjolla minullekin.

Äiditön viikko ei olisi mahdollista kovinkaan monessa tuntemassani saksalaisessa lapsiperheessä, koska saksalainen perhedynamiikka on aika äitipainotteinen. Äidit ovat usein osa-aikatyössä tai kokonaan kotona ja hoitavat arjen pyörityksen, jonka eri askareet jäävät isille pimentoon. Näinhän se meilläkin aika pitkälti on, mutta olen silti aina pitänyt huolen, että perheessämme näkyy myös pohjoinen ulottuvuutemme. Ei aina arjen askareina (koska miehellä on pidemmät työpäivät kodin ulkopuolella) mutta ainakin asenteissa. Vaikka se voi paikallisille näyttää vähän omituiselta, meillä mies hoitaa esimerkiksi neuvolakäynnit (käytännössä täällä käydään kyllä lääkärissä) ja osan vaaterumbasta. Saksalaisisät ovat kyllä ahkeria leikkimään lastensa kanssa, mutta taidot rullaavaan arkeen voivat olla aika haperot.




Mutta minuapa ei haittaakaan, jos lounas koostuu keitetyistä nakeista, välipala unohtuu toisinaan syödä ja sadekelillä lähdetään kylille sandaaleissa. Tärkeämpää on että myös isällä on tasavertainen mahdollisuus puuhastella jälkikasvunsa kanssa ihan omaan tahtiinsa.