torstai 8. maaliskuuta 2018

Takaisin koulunpenkille

Viime kesänä pyöri päässäni monia kysymyksiä. Olin jännän äärellä: Mihin kaikkeen tarvii varautua, jos alkaa opiskella uudessa maassa? Mitä kaikkea joutuu opettelemaan uudestaan, kun koulun penkkiä on viimeksi kulutellut lähes vuosikymmen sitten? Sain kaikkien yllätykseksi koulupaikan ja piti miettiä, onko järkeä hankkia uusi pätevyys ja pystyykö vanhakin vielä oppimaan uuden ammatin. Totta kai oppiminen aina kannattaa, erityisesti aikuisella iällä!



Ensinnäkin sain todeta loistavan kielitaitoni liian ohueksi. Koulukieli on aivan eri kuin se mitä perheen ja ystävien kanssa puhutaan. Lause jonka ystävälle voi sanoa, kuulostaa koulussa lattealta. Puheeseen pitää saada tärkeältä kuulostavia rakenteita ja sanoja. Eikä tämä riitä, lisäksi pitää tietää, miten ketäkin puhutellaan. Saksassa sinuttelu-teitittelyt menevät kouluympäristössä erilailla kuin töissä, ystävien taikka kokonaan tuntemattomien kanssa. 

Yleensähän tässä pääsee helpolla, kun antaa toisen valita koodin, ja sitten sinu- tai teititellään sen mukaan. Tähän asti voi viljellä geneerisiä ilmauksia, kuten onpas tänään kaunis ilma tai kyllä nämä hommat ovat monimutkaisia. Tietyt ympäristöt sanelevat kuitenkin tiukat puhuttelusäännöt, joista ei poiketa.

Koulussa opettajat sinuttelevat tai teitittelevät etunimen kera (jotkut sukunimen kera) - mutta opiskelijat teittelevät aina takaisin sukunimen ja/tai tittelin kera. Toki oppisisällöissäkin tulee paljon uutta sanastoa, ja tässäkin ollaan koko ajan kielitaidon rajoilla, mutta senhän takia siellä koulussa ollaankin. Oppimassa uutta.



Hankalaa on ollut myös tottua vuosikymmenen nuorempien opiskelijakollegoiden kanssa kommunikointiin. Kukaan ei lähettele sähköposteja, vaan puhe- ja tekstiviestejä pikaviestiohjelmissa. Sitten on tietysti insta ja snapchat, jotka ovat myös kovalla käytöllä opiskelijakollegoideni keskuudessa - tosin vähän eri tavoin kuin ikäiseni somesaurus on niitä tottunut käyttämään. Tai oikeastaan seurailemaan.

Tauoilla harvemmin keskustellaan livenä, tai siis kasvokkain, koska instassa, whatsappissa ja snapchatissa voi myös keskustella. Tämä kolmekymppinen ei vain osaa ymmärtää. Olen tämän kanssa kyllä jo ihan sinut, vaikka toisinaan alan haastella jonkun pahaa-aavistamattoman parikymppisen kanssa ja valitettavasti keskeytän hänen sosiaalistumisensa hetkeksi. Yleensä kyllä saan juttuseurakseni kurssin muut kolmekymppiset.

Tenttiin luku on myös pitänyt opetella uusiksi. Vaikka miten sanottaisiin, että asioita ei kuulu opetella ulkoa vaan ymmärtää, pääsee paljon helpommalla, kun ne ensin opettelee ulkoa ja sitten ymmärtämään. Tai toisinpäin. Ihan sama, niin kauan kuin molemmat tietotasot on hallussa.

Omat mielipiteet voi sitten jättää ihan omiksi, ellei niitä osaa pukea kysymyksen muotoon. Missään tapauksessa ei kannata alkaa korjailla opettajaa, ei vaikka hommat olisivat sekaisin kuin norovatsa. (Sillä eihän kukaan ole kaiken mestari ja virheitä tukee tehtyä.) Tarkasti asetellun kysymyksen voi ehkä uskaltaa esittää.


Kynäpolitiikka kaipasi myös päivitystä ja piti opetella kirjoittamaan kaikki, ihan kaikki, kuulakärkikynällä, vaikka tietämys ja kielitaito olivat miten ohuella pohjalla. Virheitä varten on korjausnauhaa ja -kynää, jotka kyllä eivät aina riittäneet mamuopiskelialle, mutta onneksi paperia on tarjolla riittävästi. Lyikkärikirjoituksiin suhtaudutaan epäilevästi eikä kirjallisia palautuksia ja kokeita siis kirjoitella lyijykynin.

Poissaoloihin ei suhtauduta ”korvaat sen esseellä/oppimispäiväkirjalla” vaan tarkalla kirjanpidolla. 60 poissaolopäivää kolmen vuoden tutkinnon aikana mitätöivät kaikki jo suoritetut opinnot, koska kyse on terveydenhoitoalasta. Tämä tarkoittaa keskimäärin kahta päivää kuukaudessa, mikä on lapsiperheessä aika vähän. Eiköhän tästäkin jotenkin selvitä.

Käytännön harjoittelu - tämä on ollut mukava uusi tuttavuus. Opittua pääsee testaamaan käytännössä lähes heti. Vaikka saksalaisessa opintiessä on huonoakin, hienoa on harjoittelun määrä. Kolmen vuoden tutkinto sisältää 17 viikkoa käytännön harjoittelujaksoja oikeilla työpaikoilla, ja näiden lisäksi harjoittelemme eri taudinkuvien terapiaistuntojen suunnittelua ja pitämistä (ensin toisillamme, sitten oikeilla potilailla) koulun seinien sisällä heti teoriajaksojen jälkeen.

Kuten joku ehkä lukikin jo rivien välistä, olen reilu kahden vuoden päästä puheterapeutti. Blogihiljaisuus selittyy sillä, että ensimmäinen lukukausi vei kaikki mehut. Positiivista tässä on se, että homma alkaa jo sujua!






perjantai 24. marraskuuta 2017

Lastenvahdin oharit ja Rollareiden keikka

Muutama viikko sitten koitti päivä, jota mies oli koko alkusyksyn odottanut: Rolling Stones saapui kotikulmille. Pitäähän näitä rokkilegendoja päästä katsomaan, vielä kun jaksavat kierrellä. Mistä sitä tietää, ehkäpä tämä kiertue on tosiaankin sitten se viimeinen. 

Liput oli ostettu loppukesästä ja lapsenvahdille asiasta kerrottu kuukausia etukäteen.



Muutama päivä ennen konserttia lastenvahti kuitenkin perui keikan ja konsertti-illan kuviot piti miettiä uudelleen. Pääseekö konserttiin vai toinen meistä ja toinen jää kotiin lapsen kanssa? Kenet saisi seuraksi parin päivän varoitusajalla, koska tylsähän sitä on yksin lähteä? Mistä voisi saada luotettavan lapsenvahdin parin päivän varoitusajalla? Rasittavia nämä ohuet tukiverkot.

Englannissa homma olisi hoitunut kysymällä naperon päiväkodin hoitajia. Saksassa tämä ei ole tavallista, joten mietiskelimme aikamme eri vaihtoehtoja, kunnes totesimme ne varsin vähäisiksi.  Ainoa järkevä vaihtoehto on hommata parempi tukiverkko ennen seuraavia ohareita.

Emme ole lastenvahtihommissa kovinkaan kokeiluluonteisia, vaan haluamme ajaa uuden lapsenvahdin kunnolla sisään muksun rutiineihin ennen kuin lähdemme kotikulmia pidemmälle. Yökyläily hoitokavereiden kanssa ei myöskään tullut vielä kyseeseen – ei vähiten siksi, että kyseessä oli maanantai-ilta, enkä oikein muutenkaan usko, että yökyläily on ihan vielä mahdollista. Tulevia vuosia odotellessa.

Päädyimme sitten pyytämään isovanhemmat apuun. Tällä kertaa he eivät kuitenkaan ehtineet meille asti, vaan päätimme ajella konserttia edeltävänä viikonloppuna pohjoiseen viemään lapsen isovanhemmille ja konserrti-illan jälkeisen työpäivän jälkeen mies haki hänet takaisin. Ajokilometrejä kertyi reilu tuhat. Hullun hommaa, mutta saatiinpahan pari lapsetonta päivää ja isovanhemmat laatuaikaa lapsenlapsensa kera.

Onneksi ei siis asuta enää tätä kauempana. Toisaalta jos asuttaisiin yhtään kauempana, tuskin olisi tullut harkittua tätä vaihtoehtoa. 


maanantai 11. syyskuuta 2017

Toipilas ja Jokeri pokeri poks

Viikonloppuna oli pakko todeta, että syksyn eka räkätauti veti pidemmän korren siitä huolimatta, että ollaan miehen kanssa syöty viime viikot kilpaa sinkkitabletteja. Tänään jäin pikku toipilaan kanssa kotiin, vaikka olisi tuon ehkä jo tarhaankin voinut viedä. Tarhan säännöissä nimittäin mainitaan vain ja ainoastaan kuume hoitopäivän esteenä. Mielestäni ilman kuumettakin voi olla varsin kipeä, joten jäimme kotiin askartelemaan ja katsomaan Pikku kakkosta. 

Mies puolestaan suuntasi aamulla lentokentälle ja palaa työmatkaltaan vasta torstai-iltana, joten toiveissa on päästä jatkamaan arkea jo huomenna, että vältymme mökkihöperyydeltä. 

Friikkutyöt pystyy tekemään sairastuvalta käsin, opinnot hankalammin. Kun sain kuulla koulupaikastani sovimme miehen kanssa, että pyritään mahdollisuuksien mukaan jakamaan naperon toipumispäivät useamman tahon kesken. Käytännön kokemusta ei vielä ole siitä, miten helppo miehen on töihin ilmottaa jäävänsä päiväksi tai aamupäiväksi sairaan lapsen kanssa kotiin. Varovainen veikkaukseni onkin, että ei kovinkaan helppo ehkäpä lähes mahdoton.

Taitaa olla aika perhekohtaista, miten sairaan lapsen hoito järjestetään, mutta arvelisin, että isoäidit ovat tässä täällä Saksassa aika aktiivisia. Onneksi meilläkin on isovanhemmat, jotka tulevat mieluusti toipilasta kaitsemaan, vaikka asuvatkin useamman tunnin ajomatkan päässä. 

Aamupäivällä napero ehti löytää Pikku kakkosesta uuden suosikkiohjelman, Jokeri pokeri poksin. On mielenkiintoista seurata, miten paljon hän ymmärtää nykyisin (televisio)puhetta eikä komiikan tarvi enää perustua konkreettiin tapahtumaan. Aikaisemmin en ole huomannut, että hänen mielenkiintonsa kovinkaan kiinnittyisi ohjelmien kerrontaan tai dialogiin, vaan visuaalinen ärsyke on riittänyt pitämääm mielenkiinnon ruudussa. 

Mielenkiinto kaikkea kohtaan on herännyt, kyselyikä on alkanut! Omituista kyllä – suomeksi. 


tiistai 29. elokuuta 2017

Vähemmän valittuja paloja poliitikkojen suista

Kun olin lukenut muutaman kärkevän reaktion Antti Rinteen perhepoliittiseen kannanottoon piti oikein tarkistaa, että mitä hän oikein olikaan kirjoittanut – ja sitten muistelin kuulleeni jotain vastaavaa muutama vuosi sitten Unkarissa. 

Piti vähän kaivella, mutta löytyihän se. Unkarin kristillisdemokraattien (tai mikä nyt sitten  onkaan,  Fidesz) kansanedustajan Istvan Vargan puheenvuoro muutaman vuoden takaa, kun Unkarin parlamentissa keskusteltiin ja äänestettiin perheväkivallan rangaistusten kiristämisestä. (Pieni varoituksen sana, seuraava kommentti voi aiheuttaa fyysistä ja psyykkistä pahoinvointia tasa-arvoajatteluun tottuneille.) 


Vargan mukaan naisten kuuluisi (ennen uraa, siis ennen kaikkea) huolehtia, että synnyttäisivät yhteiskuntaan ei vain yhden tai kaksi vaan kolme, neljä tai viisi lasta, ja tämän (perheeseen ja kotiin panostuksen) jälkeen mies kunnioittaisi naistaan sen verran, että perheensisäistä väkivaltaa ei esiintyisi. Kovin identtisistä mielipiteistä ei siis ollut kyse, vaikka lapsiluku tuotiin molemmissa esille. Sen sijaan, että puoluesisaret olisivat tuomineet kommentit, he kiirehtivät kommentoimaan Vargan olevan erittäin mukava ja naiset hyvin huomioiva kollega.

Moiset poliitikkojen möläytykset ovat Unkarissa arkipäivää, mutta tämä kommentti jäi pitkäksi aikaa vellomaan vatsanpohjaani ällötystä aiheuttamaan. Varsinkin kun puheenvuoro esitettiin keskustelussa, jonka tarkoitus oli viivyttää lakiäänestystä niin pitkälle yöhön, että perheellisten (nais-)kansanedustajien täytyisi lähteä kotiin ennen sitä, ja näin äänijakauma jäisi konservatiivisemmaksi, ja onnistuihan se - tällä äänestykerralla.

Unkarin politiikkaa seuratessaan sitä usein toivoo, että olisi silmät kiinni unten mailla ja kyse olisi painajaisesta. Möläyttelyt, töksäyttelyt ja asiantuntemattomuudet ministeritasoa myöten eivät aiheuta pahennusta kuin vastakkaisessa leirissä, eivätkä näin juurikaan vaikuta äänestäjien käyttäytymiseen.

Alla vielä muutaman vuoden takainen silloisen (kulttuuri-) ministerin László Simonin kommentti aurinko- ja tuulienergian käytön mahdottomuudesta. Ministeri oli sitä mieltä, että maan energiateollisuutta ei voi pohjata aurinko- ja tuulienergialle, koska virtaa tarvitaan myös yöllä ja silloinkin, kun ei tuule. 





Että sellaista. Vaikka eipä tässä ole juuri mitään, mitä ei Suomessakin olisi jo noin suurin piirtein kuultu. 

Mutta siis sitä piti kirjoittamani, että jos Rinteen mielipiteet ärsyttivät menneellä viikolla, voi helpotusta tarjota se, että hiomattomista mielipiteistään huolimatta hän ei kuitenkaan ole sovinisti tai pölvästi, vaan ihan tavallisen oloinen Antti, joka paremmasta tietämättä teettää markkinatutkimusta kohdeyleisöllä.


torstai 17. elokuuta 2017

Perheetön varaslähtö arkeen

Viime aikoina on tullut mietittyä paljon tasa-arvoista vanhemmutta. Otin varaslähdön arkeen ja lensin takaisin Saksaan viikkoa ennen muuta perhettä, joka jäi lomailemaan mökille.

Me ei olla viime vuosina oltu kovin onnekkaita lomien ajoituksessa eikä olla aina pystytty viettämään kaikkia lomia kokonaisuudessaan yhdessä. Viime kesänä saatiin tyytyä pitkään viikonloppuun ja tämäkin kesäloma piti suunnitella viime metreillä uusiksi, koska sain opiskelupaikan, ja kesälomani siirtyi viikkoa aikaisemmaksi mutta mies ei enää pystynyt siirtämään omaansa. Reilu viikko lomailtiin yhdessä, viikon vietimme kumpainenkin lapsen kanssa mökillä ilman toista vanhempaa.

Tämän kesälomasäädön ehdoton voittaja on napero, joka pääsi Suomen kesämökille niin pitkäksi aikaa, että häneltä pääsi melkein unohtumaan, missä koti on. Siltä se ainakin erään puhelinkeskustelun jälkeen tuntui. Että saa nähdä, miten hyvin muksu sopeutuu takaisin saksalaiseen arkeensa.

- Äiti, missä olet?
- Kotona.
- Niin minäkin!
- Siis mökillä?
- Ei, kun kotona.

Perheen pojilla on takana mieletön lomaviikko, minulla vastuuton vaikkakin työntäyteinen opiskelijaviikko. Lopputulema on se, että kaikilla oli hauskaa. Ikävä on toki vaivannut puolin ja toisin, vaikka lapsi toki osaa omaansa vielä sanoittaa.

Täällä Keski-Euroopassa on hankala toteuttaa vanhemmuutta suomalaisittain tasa-arvoisesti monestakin syystä, mutta uskoisin jokaisen puoliksi suomalaisen ja ulkosuomalaisen perheen vanhemmuuden olevan asteen tasa-arvoisempaa kuin kokonaan keskieurooppalaisten kollegoiden. 

Itse myönnän tuupanneeni keskieurooppalaista siippaani tasa-arvoisen vanhemuuden suuntaan aika voimalla ympäröivän kulttuurin vastavoimaa peläten, ja nyt kerään työmme hedelmiä: ne tosiaan pärjäävät viikon keskenänsä. Toki naapurin mummolasta saa ruokahuoltoa tarpeen mukaan, mutta sama apu on ollut tarjolla minullekin.

Äiditön viikko ei olisi mahdollista kovinkaan monessa tuntemassani saksalaisessa lapsiperheessä, koska saksalainen perhedynamiikka on aika äitipainotteinen. Äidit ovat usein osa-aikatyössä tai kokonaan kotona ja hoitavat arjen pyörityksen, jonka eri askareet jäävät isille pimentoon. Näinhän se meilläkin aika pitkälti on, mutta olen silti aina pitänyt huolen, että perheessämme näkyy myös pohjoinen ulottuvuutemme. Ei aina arjen askareina (koska miehellä on pidemmät työpäivät kodin ulkopuolella) mutta ainakin asenteissa. Vaikka se voi paikallisille näyttää vähän omituiselta, meillä mies hoitaa esimerkiksi neuvolakäynnit (käytännössä täällä käydään kyllä lääkärissä) ja osan vaaterumbasta. Saksalaisisät ovat kyllä ahkeria leikkimään lastensa kanssa, mutta taidot rullaavaan arkeen voivat olla aika haperot.




Mutta minuapa ei haittaakaan, jos lounas koostuu keitetyistä nakeista, välipala unohtuu toisinaan syödä ja sadekelillä lähdetään kylille sandaaleissa. Tärkeämpää on että myös isällä on tasavertainen mahdollisuus puuhastella jälkikasvunsa kanssa ihan omaan tahtiinsa.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

10 + 1 kysymystä ulkosuomalaisille -blogihaaste

Haaste tuli jo useamman viikkoa sitten Pala suklaata -blogin Liisalta, kiitos tunnustuksesta! Nyt viimeinkin sain postauksen kuvineen hiottua valmiiksi, joten avot! 

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi? 

Pidän Saksassa siitä, että kaikki ei ole keskittynyt yhden kaupungin ympärille. Tämä tarkoittaa sitä, että minkään suurkaupungin asunto- tai työmarkkinat eivät ole ylikuumentuneet tai kovin kankeat ja kulttuuripuolellakin rientoa riittää pitkin maata. Suurkaupunkejakin on siellä täällä ja suuria pikkukaupunkeja sitäkin enemmän, ja jos maalla mielii asua, suurempi kaupunki löytyy mitä todennäiköisimmin aika läheltä.


2. Entä ikävintä? 

Ikävintä on liikenneruuhkat ja erityisesti loma-ajat, erityisesti nyt kun niitä täytyy meidänkin perheessä alkaa noudattaa. Juhlapyhien aikaan liikkumisiin menee tuhottomasti aikaa ja rahaa, ja silloin kannattaa suosia julkisia liikennevälineitä, jos ruuhkassa istuskelu pännii.


3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit? 

Olen aina halunnut matkata transsiperialla Pekingiin, mutta kaksi viikkoa ei siihen taitaisi riittää, joten sitten menisin lentokoneella Scheychellien aurinkorannoille makoilemaan ja lukemaan. Junamatka Siperian läpi ei taida myöskään olla kovin suosittu lapsiperheiden keskuudessa, joten jätän tämän loman suosiolla tuleville vuosikymmenille. 


4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan? 

Matkustaisin uudestaan varmaankin Keski-Italian aurinkorannoille, jossa menneinä kesinä tuli usein makoiltua entisen kämppiksen kanssa. Nämä löhölomat oli lämmöstä pitävän lukutoukan unelmalomia, joihin usein ajatuksissani palaan. Myöhemmin tein samankaltaisen reissun miehen kanssa autoillen läpi Pohjois-Italian. Oikeastaan en ole ollut lomalla, jota en tekisi uudestaan, vaikka harvempi kohde olisi yhtä kiva kolmevuotiaan kanssa. 


5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat eniten ulkomailla? 

Ruusunmarjaviiliä. Mutta sitten kun olen Suomessa, en sitä osta, saati syö. Sen lisäksi tietysti kesän herkut, mansikat, mustikat, uudet perunat ja kaikki mitkä pohjoisen pallonpuoliskon aurinko hellii oikein makoisiksi.


6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen? 

Kun usko ja toivo ovat jo menneet, jäljellä on rakkaus. En siis enää usko ja enää todella harvoin toivonkaan. Kesämökki vei viimeisetkin paluumuuttohaaveet, koska nyt voi muuton sijaan tulla lomailemaan juuri niin pitkäksi aikaa kun ehtii, eikä tarvitse lorvia kenenkään nurkissa. 


7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä? 

Tykkään ehkäpä eniten pääsiäisestä. Silloin kevät alkaa yleensä näyttää parhaat puolensa ja saksalaiset juhlivat vähän suomalaisia rennommin. En kyllä pysty nimeämään mitään perinteitä, joihin olisin erityisen kiintynyt. Lasten pääsiäismunajahti lähinnä aiheuttaa etukäteisstressiä, kun lahjat ja muut tarvitsee ostaa -- ei kun pupu ne tuo! 



8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa? 

Vaikeinta oli päästä lentokentälle kukonlaulun aikaan. Piti herätä jo ennen neljää, eikä se todellakaan ollut helppoa, koska en ole aamuihminen. Opiskeluaikana erehdyin kerran kesätöihin erääseen pieneen hotelliin, jonka aamiaisvuorot oli iltavirkulle aika nakki. Never again.

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muualla kuin Suomessa tai asuinmaassasi? 

Onhan näitä jo kokeiltu riittämiin, ja tämä on hyväksi todettu. Toki kuvittelen useinkin asuvani jossain muualla, usein mietin millainen ilma olisi entisillä kotikaduilla, ja mitä tänään tekisin, jos vielä siellä asuisin, mutta en usko että enää lähtisin, vaikka tilaisuus tulisi. 


10. Mikä oli vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?

Niitä oli niin paljon, varsinkin loppuvuoden muuton ja juhlien aikaan.  


+ 1 Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? 

Nykyisin olen niin tylsä ja jokseenkin mukavuudenhaluinen, että menisin varmasti mökille Suomeen sekä talvella sitten hiihtolomalle Etelä-Saksan vuorille. Haaveena on ollut myös Kiinan kiertomatka ja erityisesti vuoristot kiinnostaisivat, mutta haluaisin tosiaan mennä sinne transsiperialla, joten vielä muutaman vuoden saa tätä reissua odottaa. Lasta ei varmasti saa viikkokausiksi junaan.

Haasteet lähtee Maijulle, Lotalle ja Annille! Muut lukulistallani taitavatkin olla jo haasteen saaneet (ja siihen vastanneet).






torstai 8. kesäkuuta 2017

Työasiaa – eli miten löytää uralle uusi suunta ulkomailla

Sitten seuraa työasiaa. Monet bloggarit ovat kirjoittaneet, keskustelleet ja jakaneet omia kokemuksiaan muuttuneesta työelämästatuksesta perheen muuttaessa ulkomaille, eli käytännössä siitä, miten työura vaihtuu jonkinmoiseksi puolipäivätyöksi tai harrastukseksi, josta saa rahaa. Tässä linkit HelenanLeenamarin  ja Jonnan teksteihin asian tiimoilta. Kun ulkomaille muutetaan toisen työn perässä, siirtyy arjen pyörittäminen ainakin ensi alkuun kokonaan mukana muuttavan puolison harteille. Hommia kotonakin riittää, varsinkin jos perheessa on lapsia – sehän on selvää – mutta kuten Jonnakin kirjoittaa, jossain vaiheessa kannattaa etsiä tekemistä.

Itse olen ammatiltani opettaja, vaikka koulussa en ole päivääkään palkkatöitä tehnyt. Työelämä alkoi ja jatkui korkeakouluissa lapsen syntymään asti. Päivätyön ohella olen opettanut Suomi-koulussa mutta myös yksityistunteja, siis sparrannut ihmisiä kielikokeisiin ja tosielämän tilanteisiin. Lapsen jälkeen tutuiksi ovat tulleet after school clubit, kansalaisopisto ja toisinaan olen antanut  myös yksityistunteja. 

Vanhempainvapaiden jälkeen palasin keskeneräisen väikkärin pariin, ja pian tarjoutuikin miehelle mahdollisuus päästä silloisen työnanatajansa pääkonttoriin johtohommiin aloittelevaan yksikköön. Mies oli varovaisen innokas, jatkuvien uudelleenjärjestelyjen ja YT-neuvottejen sijaan saisi osallistua jonkin uuden rakentamiseen. Hulluhan tästä olisi kieltäytynyt, varsinkin kun kyljessä tarjottiin pakettia, joka mahdollisti huolettoman elämän yhdessä Länsi-Euroopan kiinnostavimmista metropoleista.

Muutto olisi ollut edessä joka tapauksessa vuoden sisään, ja sitä ei tiennyt minne  päin maailmaa seuraava tarjous meidät heittäisi. Yksi miehen kanssa samaan aikaan samalla työnantajalla aloittanut kollega oli juuri muuttanut perheineen Sri Lankasta Japaniin. Minuakaan ei työ suuremmin missään pidätellyt, joten otimme haasteen vastaan.



Elämä ja työ Lontoossa oli kuitenkin turhan hektistä. Miehen kiireiset päivät alkoivat aamuseitsemältä metrolaiturilla, jossa usein piti odottaa toista, kolmattakin metroa, ennen kuin mahtui sulloutumaan mukaan ja jatkuivat pitkälle iltaan. Työmatkoja oli harva se viikko toisille mantereille. Yölennot eri puolille maapalloa ja Heathrow'n aamusuihkulounget tulivat hänelle surullisen tutuiksi eikä eri aikavyöhykkeillä päässyt aina soittamaan naperolle hyvän yön puhelua. Pitkistä päivistä huolimatta töitä kasaantui vielä viikonlopuillekin. Unelmahomma alkoi ahdistaa ja aloimme varsin pian kaivata enemmän yhteistä aikaa. Ajatus paluumuutosta Saksaan konkretisoitui varsin pian mielekkään työtarjouksen myötä.

Itse olin koko ajan etsiskellyt työtä. Kokoaikaista, osa-aikaista, projektia, freelance-hommaa – mitä vain, mikä tuntuisi mielenkiintoiselta. Muutamia työhaastteluja lukuun ottamatta etsiskelyt omalla tutulla alallani eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta, ja tajusin törmänneeni ongelmaan, josta kuulin ensi kerran jo ysiluokan opontunnilla: työelämän pirstaleisuus. Meidän sukupolvellemme ei löytyisi enää eläkevirkaa, vaan jossain vaiheessa elämäämme päätyisimme todennäköisesti (kouluttautumaan) uudelle uralle. 

Siinä missä freelance-töitä oli helppo löytää, työntekijäksi oli hankalampi päästä. Suurimpana syynä varmastikin oman alani lisääntynyt kilpailu, ja se etten enää pystynyt enkä halunnutkaan pakata tavaroitani ja muuttaa mielenkiintoisen työn äärelle, vaan perhettäkin piti ajatella. Jotain pitäisi kuitenkin tehdä. Etätutkimustyö osoittaitui luultua hitaammaksi projektiksi, ja promootion jälkeen pitäisi muuttaa taas postdoc-töiden pariin jonnekin, mistä niitä tarjoutuisi. Muuttoa muuton jälkeen. Ei kiitos! 



En kuitenkaan ole tottunut pyörittelemään peukaloitani, vaan töitä on tehty rippikouluiästä asti. Tutuksi ovat tulleet puutarhahommien lisäksi tehdas- ja ravintolatyö, hotellit ja huoltoasemat. Opintojen ohella tein ravintoloissa sen verran töitä, että pätevöidyin anniskeluravintolan vastaavaksi työtekijäksi, mikä tiukan alkoholilainsäädännön Suomessa ei aivan helppoa ole sekään. 

Pienellä urasuuntauksen tarkistuksella alkoikin sitten löytyä friikkutöitä lingvisteille enemmän ja vähemmän, jopa sen verran että ei tarvitse olla koko ajan haku päällä (vaikka varmuuden vuoksi onkin). En voi kehua, että pääsisin laskuttamaan entisiä tuntipalkkojani tai että töitä olisi jatkuvasti, mutta olen kiitollinen, että olen saanut kokeilla mielenkiintoisia uusia asioita, etsiä suuntaa tuleville vuosille ja että työpäivät kotona eivät ole monotonisia, vaan koostuvat useammista projekteista. Lisäksi tiedostan täysin, että pilvikoneilla työskentelevänä friikkuna kilpailen maailmanlaajuisilla työmarkkinoilla, joilla ei laskuteta skandinaavien tuntipalkkoja, vaan sellaisten pyytäjille lähinnä naureskellaan.

Mistä töitä sitten löytyy? Olen ilmottautunut usealle sähköpostilistalle eri maissa sekä tarkkailen muutamaa lingvistiikan alan netti-ilmoitustaulua. Harvemmin niillä mitään varteenotettavaa on, mutta kun on, on kyse usein etätyöstä, joka juuri nyt sopii elämäntilanteeseeni. Lisäonnenpotkun toi oma omituinen suuntautumiseni alan sisällä. Kysyntä on tällä hetkellä hurjaa alan koon huomioon ottaen. Usein vetkuttelen liian kauan hakemuksen lähettämisen kanssa tai projektiin kaivataan hieman eri asiantuntemusta, mutta otan nämä vinkkeinä uudelleenkouluttautumiselle.



Toki mielessä pyörii laajemmatkin alanvaihdokset, mutta juuri nyt tämä tuntuu hyvältä. Haluaisin tällä tekstillä kannustaa kaikkia katselemaan oman alan sisältä, vierestä ja ehkä vähän kauempaakin. Löytyisikö erikoisaloilta jotain tai lähialoilta jokin erikoisala tai pääsisikö paremmille apajille pienellä lisäkouluttautumisella? Muista maista voi löytää etätöitä, kannattaa siis tähyillä myös rajojen ulkopuolelle. Rohkea rokan syö, eikä aina tarvitse edes olla niin rohkea.