SOCIAL MEDIA

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Välitilassa

Takana on muutama kuukausi oleskelua miehen kotimaassa ilman perheen paikallisjäsentä, miestä. Etukäteen en tätä edes ajatellut, mutta elämme täällä juniorin kanssa omituisessa lähtökuplassa. Mitä se tarkoittaa? Ensin kuitenkin vähän taustaa: olemme siis muuttamassa viimeistään muutaman kuukauden päästä uuteen maahan. Rutiinimme täällä nykyisessä asuinpaikassa ovat jo varsin vakiintuneet: työ- ja hoitokuviot, harrastukset ja ystävät, joita näemme viikottain, joskus päivittäin. Kotiin on lähtökuplan sisälle viime kuukausien aikana kehkeytynyt myös oma kielellinen kuplamme: junnu on alkanut puhua kotosalla enemmän suomea, koska sitä hän siellä myös enemmän kuulee viikonloppuja lukuunottamatta. Esimakua tulevasta. Hoitopaikassa hän toki altistuu ja puhuu enemmistökieltä, että ei se ihan kokonaan uuvu arkipäivistä.

Huomaan konservatiivistuneeni: Ei tule aloitettua uusia harrastuksia toisten mutsien juostessa kaikenlaisissa uusissa leikkiringeissä ja taaperojumpissa. Ei myöskään tule enää poikettua kahta korttelia kotimatkalta, jotta löytäisi kotimatkalla uuden hauskan leikkipaikan. Harvemmin huomaan enää juttelevani uusille potentiaalisille tuttavuuksille lasten leikkipaikoilla, tai ainakaan en aloita keskustelua.  Yhteydenpito hyvänpäiväntuttuihin jäi jo syksyn korvilla. Lähinnä vietän tämän ajan pohdiskellen, mitä tarvitsee kellarista vielä pakata pois ennen muuttoa ja mihin senkin voisi viedä, kierrätyskeskukseen, avustusjärjestölle vai myydäkö nettikirpparilla. Parvekekukatkin jäivät istuttamatta, törkkäsin ne noin vain muovikuorineen multaan kuokan puutteessa. Lisäksi tarvitsee jatkuvasti selvitellä asunmis- ja työmahdollisuuksia uudella maalla, joten nämäkin pyörivät jo paljon päässä. Tunnistan tämän kuvion hyvin aikaisempia muuttoja edeltäneestä ajasta.

Myynnissä olisi muun muassa lähes tuliterä mehulinko,
jonka ostimme toissakotiin, kun piti hävittää 50 kiloa viinirypäleitä
terassilta talvipakkasten tieltä.
Hyvää tuli, mutta tälle ei ole ollut sen jälkeen tarvetta.

Kaikkein kamalintahan muutossa on se, että muuttaessaan jättää entisille kotikonnuille ison palan sydäntään. On niin paljon ystäviä, kavereita, tuttuja ja hyvän päivän tuttuja. Lisäksi on rakkaat paikat ja tutut kulmat. Osaan ystävistä toki yhteys säilyy, toisiin ei katkea koskaan. Lähtiessä pääsee helpommalla, jos ystäviä on vähemmän. Vaikeaksi menee, jos hyvästeltäviä on laumoittain. Yhteyttä tuskin tulee pidettyä kovin tiiviisti kaikkien kanssa, vaikka some sen nykyisin mahdollistaa aivan ennenäkemättömän massa- tai yksityisemmän yhteydenpidon.

Lento uusille kulmille kestää pari tuntia, ja sitten pitää aloittaa uusi elämä. Etsiä lähikauppa, koska jääkaapissa ei ole mitään. Sitten seuraavina päivinä leipomo, vihannestori ja lihakauppa. Pitää keksiä, mistä voi ostaa ruuveja, liimaa, pattereita ja mistä saa kukkalannoitetta ja -multaa – ja sen kuokan. Viime vuosina tällaisten etsiskely on netin kattavuuden takia onneksi suuresti helpottunut. Kun käytännön ongelmat on jo melkein ehtinyt ratkoa, tarvitsee suunnata katse ihmisiin: kenet voisi löytää ja mistä? Vihaan rautakauppojen metsästystä, ihmisiin tutustumisesta pidän, kunhan mieli vain on ehtinyt toipua lähdön myötäisistä hyvästelyistä ja on valmis kohtaamaan uusia tuttavuuksia. 

Onneksi voin tällä kertaa varsin luottavaisin mielin sanoa, että nähdään sitten parin vuoden päästä taas. Lisäksi olemme päättäneet järjestää isot läksiäisjuhlat, ettei sitä kärsimysnäytelmää kestä viikkokausia. 





tiistai 17. marraskuuta 2015

Papa bittu – rajoja etsimässä

Ymmärsitkö otsikon? Minä en tai ainakin kesti aika pitkään ja tarvitsin apuakin. Parilla ensi kuulemalla se kuulosti ihan suomen sanalta, ja yritin kovasti miettiä mistä nyt voisi olla kyse. Kontekstista en saanut mitään irti. Onneksi mies oli kotona, ja hän avasi lauseen minulle: Papa, (wo) bist du? (suom. iskä, (missä) oot?).  

Aikaisempaan palatakseni: voiko tämän lukea kolmisanaiseksi? Tuskinpa. Ainakaan kun haluan sen itse kirjoittaa näin. Miten tämä sitten tulee tulkita? Monen sanan yhteensulaumaksi? Mistä sanojen rajat tunnistaa, kun sisältö ei vielä aukea täysin? Siinäpä se. Ei oikein mistään, ellei edessä ole tekstiä, ja kirjainten salojahan lapset eivät opi ensimmäisten vuosien aikana asuttiin sitten missä vain. Tätä voi testata kuuntelemalla hetken vieraskielistä radio- tai televisio-ohjelmaa.

Puheessa ei ole sanojen rajoja yhtä selkeästi kuin tekstissä. Jos lauseen akustiikkaa tarkastelee, tulee puheessa pidempiä taukoja tiettyjen äänteiden kohdalla (p, t, k) kuin sanojen väleille. Tämä taas johtuu siitä, että nämä äänteet ovat oikeastaan taukoja, jotka loppuvat paukahdukseen jossain kohtaa suussa. Kokeilepa sanoa pa, ta, ka – missä kohtaa pamahtaa? Sanojen väleihin itse asiassa sujahtelee kunnon taukoja vain, jos puheessa sanojen välejä oikein korostetaan. Puheen akustiikassa sanojen rajat näkyvät epäsuorasti äänteiden kestoissa (pidempiä sanojen ensimmäisissä tavuissa, lyhyempiä myöhemmin sanassa) ja tavujen painotuksessa (korkea sanan alussa, laskee loppua kohden) – siis aivan eri tavoin kuin kirjoitetussa puheessa olemme tottuneet. (Suluissa olevat ovat suomen kielen piirteitä, muissa kielissä voi olla muita piirteitä.)

Miten ikinä lapset sitten keksivät nämä jokseenkin olemattomat rajat? Yleensä he kuitenkin onnistuvat tässä aika hyvin. Me vanhemmat nimittäin autamme heitä. Me puhumme lapsille varsin yksinkertaisesti: helppoja sanoja, eikä lauseetkaan ole pitkiä; yksi, kaksi sanaa, vähitellen lisää. Intonaatiolla ja painotuksilla leikitellään paljon. Englanniksi tämän nimi on parentese, eli siis ihan oma kielensä. Lässytellään siis ihan rauhassa. Sitä tekevät kaikki ympäri maailman, ja on sillä oma funktionsakin: helpottaa lasten kielenomaksumista.

Juniorilla jää usein kolmitavuisista saksankielisistä sanoista ensimmäinen painoton tavu pois. Saksassa kun sanapaino ei ole aina ensimmäisellä tavulla: sine (roSIne, suom. RUsina), raffe (giRAFfe suom. kirahvi). Koska tavua ei painoteta, ei se päädy aina taaperon puheeseen. Sitä ikään kuin ei ole olemassa tai sitten hän ei pidä sitä yhtä tärkeänä. Kuten muissakin taaperoperheissä, etsiskellään meillä usein ajankuluksi perheenjäseniä ja leluja: Missä nalle on? Wo bist du? Näköjään saksankielisestä kysymyksestä jää ensimmäinen sana pois. Saksassa kysymysintonaatio (voi verrata lause- tai sanapainoon) nousee lauseen keskellä – painoton ensimmäinen sana voi siis jäädä huomiomatta aivan kuten painoton ensimmäinen tavu. Loppu kaksitavuisena onkin sitten jo ihan hyvä sana sellaisenaan: bittu. Onhan bittekin (suom. ole hyvä) sanaEi mikään ihme, että tämä jämälause on juniorille yksi sana – hän ei kuule sen palasia paljon muissa konteksteissa, joten se on hyvä sellaisenaan sanaksi.

Muutaman kerran olen kuullut jotain kysymyksen tapaista suomeksikin. Silloin ollaan lähinnä toisteltu esittämääni kysymystä, vaikkapa nallea etsiessä. Jokainen lauseenjäsen on ollut kiltisti omalla paikallaan – ei bittumaisena yhteensulaumana. Kovin terävää kysymysintonaatiota minulla ei siis taida olla, ja kysymyksenikin koostuvat selkeämmin ymmärrettävistä sanoista.






perjantai 13. marraskuuta 2015

Terveisiä ruska-Suomesta ja vähän asiaa synonyymeista

Tämä marraskuu ei yllättänyt kotimaanmatkailijoita harmaudellaan vaan vihreydellään sekä muilla syksyn väreillä. Ainakin täällä Lounais-Suomessa ruskan myötä maahan pudonneet lehdet värittävät harmaata marraskuun taivallusta lumen ja pakkasen antaessaan vielä odottaa itseään. Toivottavasti ei kuitenkaan liian kauan, koska joulu meidän olisi tarkoitus viettää Suomessa. 

On täällä muutakin ehditty ihmetellä kuin luonnon värejä. Juniori käänsi kelkkansa kertaheitosta ja pulisee Suomeksi kuin vanha tekijä. Ainut saksankielinen sana, joka toisinaan puheeseen jostain tupsahtaa on auch. Kuten viime postauksessa jo totesin, suomessa ei oikein vastaavaa ole. 

En oikein osannut uskoa, että uusia suomen sanoja voidaan oppia perheessämme tällä tahdilla. Juostessani asioilla lapsi oppii muutaman tunnin aikana useamman sanan isovanhemmiltaan. Arkielämässään hän oppii kyllä useita sanoja päivässä, mutta kun opeteltavana on kahden kielen sanoja ja arkirutiinien lomassa ei monia uusia asioita tule eteen kuin uudessa paikassa rutiinien höllentyessä ovat kielikohtaiset saavutukset varsin vaatimattomia viime päiviin verrattuna. Voi myös olla, että hän on saavuttanut jonkinlaisen sanojen omasumisen vauhtipiikin – siis kielen kehitysvaiheen. 

Saman olen myös huomannut tapahtuvan toisten isovanhempien luona: uusia sanoja opitaan hurjalla vauhdilla saksaksi. Mummolassa lapsella on koko ajan leikittäjä (vrt. kotona mutsi yrittää saada ruoan laitettua tai pyykit viikattua ja leikit tarvii kehittää itse) ja rutiinien puuttuessa uusia asioita tupsahtelee eteen jatkuvasti (vrt. kotikulmilla höpötän hänelle kyllä paljon, mutta matkalla hoitotädin luo tai leikkikentälle näemme lähes aina oikeastaan samat asiat). Monesti on tullut saamaton olo, kun olen lapsen hakenut isovanhemmilta: miksen minä pysty sille noin paljon uuttaa opettamaan? Mutta miksi pystyisin. Elämä kuitenkin rytmittyy rutiinien ympärille ja hyvä niin.

Opettajana yllätin itseni usein miettimästä, mitä kielellisiä maneerejani välitän opiskelijoilleni. Ajatus kauhistutti. Nyttemmin mietin samaa, mutta siis omalle lapselleni. Samaa teemaa olen sivunnut jo muutamassa kirjoituksessani (vaikka tässä ja tässä). Toki puheen rutiineista on hyötyäkin. Kun kisu on aina kisu, eikä yhtäkkiä kissa, oppii lapsi kissan käsitteen ja sen myötä alkaa käyttää sanaa nopeammin – ainakin minun näppituntumallani. Arkielämässä tästä on tosin haittaakin. Kun nalle on aina nalle, ei lapsi heti ymmärrä, mikä on karhu, ellei sitten puhuta nallekarhusta. Luonnollista synonyymisanojen vaihtelua on yhden ihmisen hankala lapselle tarjota. Tämän takia olisi tärkeää tarjota kaksi- ja monikielisille lapsille useampi juttukaveri joka kielellä heti alusta asti. Kaikki eivät kuitenkaan pääse säännöllisesti mummolaan. Olen myös kuullut lapsista, jotka ovat oppineet suomensa muumeilta. Sitä en tiedä kuulostivatko he itse enemmän Nipsuilta vai Nuuska Muikkusilta. Saatan itsekin käyttää tätä metodia tulevina vuosina. Kielen omaksumisessa on kaikki keinot sallittuja.

Pari päivää sitten huomasin, että juniori oppii synonyymit todella rivakkaan tahtiin ja todellakin juuri synonyymeina. Tämäkin huoleni oli siis aika turha. Isovanhemmat puhuvat joskus koiristaan koirina, joskus pojista ja joskus niiden oikeilla kutsumanimillä. Ensimmäisenä Suomen päivänä juniori oppi kertaheitolla koiran, seuraavana päivänä hän käskytti koiria sujuvasti poikina. Parin päivän päästä tästä oli hän jo komentamassa koiria niiden kutsumanimillä. Voisin siis itsekin käyttää useammin synonyymeja, rikkoa edes näin rutiinini. Kyllä se ymmärtää.

Oli niitä muovisia potkuautoja ennenkin ja kestävät sukupolvelta toiselle.






perjantai 6. marraskuuta 2015

Ei kahta ilman kolmatta



Salavihkaa on lauseisiin alkanut ilmestyä kolmaskin jäsen. Juttua alkaa muutenkin tulla sellaisella tahdilla, että hitaammat eivät pysy enää perässä. Siis minä en saa niitä muistiin painettua. Viime viikkojen aikana on voinut kuulla sellaisia lausahduksia kuin papa auch bett, mama auch tink/essen/socken/schuhe/baden jne. (suom. suurin piirtein iskäkin sänkyyn, äitikin juo, syö, sukat, kengät, kylpyyn)

Kyllä niitä lauseita tulee suomeksikin, mutta harvemmin, näitä kolmitavuisia siis. Suomessa kun ei ole kovin paljon joka paikkaan sopivia pikku sanoja kuten saksan auch (suom. -kin tai myös jota kyllä suomessa ei käytetä samoissa määrin kuin saksassa auchia). Eräs aamu iskän lähtiessä töihin, hän sanoi jotain minä auch mit, minä auch työssä. (Minän sijaan hän käytti omaa nimeään, kuten varmasti kaikki ikätoverinsa, mutta yksityisyyssyistä korvasin sen minä-pronominilla.)

Näiden lisäksi tapailee usein bye bye'ta. Ensimmäisellä kerralla tämä ei tullut siinä kohtaa, kun se olisi pitänyt sanoa reaktiona tervehdykseen vaan parin minuutin viiveellä. Hän siis selvästi jäi sitä miettimään. Olen aina suhtautunut hieman skeptisesti siihen, että kielten alkeiskurssit aloitetaan tervehdysten opettelulla. Olen ajatellut sen olevan energian ja ajantuhlausta siinä vaiheessa kieliopintoja, kun siis motivaatiota riittäisi muuhunkin. Ehkäpä siinä onkin jokin tarkoitus, kun tällainen luonnollisessa tahdissa tapahtuva omaksuminenkin aloitetaan juuri niillä.

Nyt kun palasimme jo kotikonnuille Saksaan, on hello muuttunut taas halloksi. Kotikulmilla on lisäksi paljon vähemmän vastaantulijoita kuin Cityssä, joten juniori on jatkanut vanhaan tuttuun tapaansa huikkaamalla haloo jokaiselle vastaantulijalle. Mikäli hänen tervehdykseensä vastataan, huikkaa hän perään vielä tsüsch  kohteliasuus siis ennen kaikkea. Onneksi tässä maassa on tapana tervehtiä toisia kaduntallaajia, ainakin jos se toinen aloittaa. Harvemmin itse aloitetaan, ellei sitten sattumalta katsahdeta juuri vastaantulijaa päin.

Suomenlomilla tervehdysten huikkailu loppuu tai ainakin vähenee vastausten puutteessa jo parissa päivässä, joten se selvästikin on riippuvaista vastavuoroisuudesta. Viime keväänä olisin parin viikon mittaisella Helsingin reissulla halunnut laittaa lapun hänen rintaansa: olen vauva, ole kiltti ja vastaa! En sitten jaksanut, koska en halunnut ihmisten pitävän minua avohoitopotilaana. Turha sitä on yhden ihmisen alkaa kulttuuria muuttaa: maassa maan tavalla. Olkoon sitten ulko- tai kotimaa.

Kolmannen sanan lisäksi kuuluu toisinaan jo kolmatta tavuakin. On sitä siis kuulunut matkimispuheessa jo pitkän aikaa, mutta spontaanisti paljon vähemmän. Ainut mikä spontaanissa puheessa tulee poikkeuksetta kolmitavuisena on puhelin usein vielä muodossa puhelinlin. Kuukausien ajan banaani oli naani, mistä olin toki tyytyväinen, koska se oli selvästi suomalainen banaani (vrt. saksan banane). Nyttemmin, viime viikkoina, on ollut puhetta jo banaanista kolmen tavun kera, mutta toisinaan saksalaisella vivahduksella. 

Mikä näissä kolmansissa tavuissa on niin hankalaa? Eikö keuhkoista tule riittävästi ilmanpainetta vai onko kaksitavuiset sanat vain jämähtäneet puheeseen? Sen paremmin asiaa tuntematta, veikkaisin jälkimmäistä.