Papa bittu – rajoja etsimässä

Ymmärsitkö otsikon? Minä en tai ainakin kesti aika pitkään ja tarvitsin apuakin. Parilla ensi kuulemalla se kuulosti ihan suomen sanalta, ja yritin kovasti miettiä mistä nyt voisi olla kyse. Kontekstista en saanut mitään irti. Onneksi mies oli kotona, ja hän avasi lauseen minulle: Papa, (wo) bist du? (suom. iskä, (missä) oot?).  

Aikaisempaan palatakseni: voiko tämän lukea kolmisanaiseksi? Tuskinpa. Ainakaan kun haluan sen itse kirjoittaa näin. Miten tämä sitten tulee tulkita? Monen sanan yhteensulaumaksi? Mistä sanojen rajat tunnistaa, kun sisältö ei vielä aukea täysin? Siinäpä se. Ei oikein mistään, ellei edessä ole tekstiä, ja kirjainten salojahan lapset eivät opi ensimmäisten vuosien aikana asuttiin sitten missä vain. Tätä voi testata kuuntelemalla hetken vieraskielistä radio- tai televisio-ohjelmaa.

Puheessa ei ole sanojen rajoja yhtä selkeästi kuin tekstissä. Jos lauseen akustiikkaa tarkastelee, tulee puheessa pidempiä taukoja tiettyjen äänteiden kohdalla (p, t, k) kuin sanojen väleille. Tämä taas johtuu siitä, että nämä äänteet ovat oikeastaan taukoja, jotka loppuvat paukahdukseen jossain kohtaa suussa. Kokeilepa sanoa pa, ta, ka – missä kohtaa pamahtaa? Sanojen väleihin itse asiassa sujahtelee kunnon taukoja vain, jos puheessa sanojen välejä oikein korostetaan. Puheen akustiikassa sanojen rajat näkyvät epäsuorasti äänteiden kestoissa (pidempiä sanojen ensimmäisissä tavuissa, lyhyempiä myöhemmin sanassa) ja tavujen painotuksessa (korkea sanan alussa, laskee loppua kohden) – siis aivan eri tavoin kuin kirjoitetussa puheessa olemme tottuneet. (Suluissa olevat ovat suomen kielen piirteitä, muissa kielissä voi olla muita piirteitä.)

Miten ikinä lapset sitten keksivät nämä jokseenkin olemattomat rajat? Yleensä he kuitenkin onnistuvat tässä aika hyvin. Me vanhemmat nimittäin autamme heitä. Me puhumme lapsille varsin yksinkertaisesti: helppoja sanoja, eikä lauseetkaan ole pitkiä; yksi, kaksi sanaa, vähitellen lisää. Intonaatiolla ja painotuksilla leikitellään paljon. Englanniksi tämän nimi on parentese, eli siis ihan oma kielensä. Lässytellään siis ihan rauhassa. Sitä tekevät kaikki ympäri maailman, ja on sillä oma funktionsakin: helpottaa lasten kielenomaksumista.

Juniorilla jää usein kolmitavuisista saksankielisistä sanoista ensimmäinen painoton tavu pois. Saksassa kun sanapaino ei ole aina ensimmäisellä tavulla: sine (roSIne, suom. RUsina), raffe (giRAFfe suom. kirahvi). Koska tavua ei painoteta, ei se päädy aina taaperon puheeseen. Sitä ikään kuin ei ole olemassa tai sitten hän ei pidä sitä yhtä tärkeänä. Kuten muissakin taaperoperheissä, etsiskellään meillä usein ajankuluksi perheenjäseniä ja leluja: Missä nalle on? Wo bist du? Näköjään saksankielisestä kysymyksestä jää ensimmäinen sana pois. Saksassa kysymysintonaatio (voi verrata lause- tai sanapainoon) nousee lauseen keskellä – painoton ensimmäinen sana voi siis jäädä huomiomatta aivan kuten painoton ensimmäinen tavu. Loppu kaksitavuisena onkin sitten jo ihan hyvä sana sellaisenaan: bittu. Onhan bittekin (suom. ole hyvä) sana. Ei mikään ihme, että tämä jämälause on juniorille yksi sana – hän ei kuule sen palasia paljon muissa konteksteissa, joten se on hyvä sellaisenaan sanaksi.

Muutaman kerran olen kuullut jotain kysymyksen tapaista suomeksikin. Silloin ollaan lähinnä toisteltu esittämääni kysymystä, vaikkapa nallea etsiessä. Jokainen lauseenjäsen on ollut kiltisti omalla paikallaan – ei bittumaisena yhteensulaumana. Kovin terävää kysymysintonaatiota minulla ei siis taida olla, ja kysymyksenikin koostuvat selkeämmin ymmärrettävistä sanoista.