SOCIAL MEDIA

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Lentokoneella mummilaan

Ulkomaan vuosien aikana olen yhtä joulua lukuun ottamatta matkannut aina pyhiksi entisille kotinurkille. Ensimmäisinä vuosina kotimaanmatkailuun liittyi yliannostus ystäviä sekä jonkinlainen haikeus. Nyttemmin olen visiiteistäni vähän salamyhkäisempi, koska tiedän, että ystävä-ähkystä tulee pahempi olo kuin ruokaövereistä ja toipuminenkin kestää pari päivää. On myös mukavampaa, että saa varattua enemmän aikaa niille muutamille, joita näkee, sen sijaan että juoksisi koko lomansa paikasta toiseen.
Ihanteellisen käsimatkatavaralaukun koko
on nykyisin jokseenkin suurempi kuin ennen.

Aivan viime vuosina olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota lentokentällä muihin matkustajiin. Joulun alla matkaan lähtee normaalia enemmän lapsiperheitä ja nuoria ulkosuomalaisia  mielitiettynsä kera, pukumiehiä on normaalia vähemmän. Tavallisesti lapsen kanssa matkuestaessa tulee lähdettyä liikkeelle kunhan nyt ei kovin huudettaisi tai häirittäisi muita matkustajia -asenteella. Joulun aikaan ei niin tarvi stressata: kone on täynnä muitakin pikku ihmisiä. Tunnelma koneessa on aivan eri kuin minä tahansa muuna viikkona vuoden aikana: lentokoneen pienet matkustajat, odottavaa tunnelma, jännitys. Huutojoukkojen kanssa en ole joutunut samaan koneeseen.

Alle rutschen!
Lentokoneen liukumäkeen pääsee useampi samanaikaisesti.
Mieleenpainuvin lento kotimaankamaralle oli eräänä kylmänä ja lumisena jouluna. Köpiksestä lähtevän jatkolentoni määränpäänä oli Turku ja maisemina pitkälle jäätynyt saaristomeri. Ihailin matalalla lentävässä pikku koneessa pakkasilman värittämää horisontista tulevaa valoa sekä saariston poikki kulkevia jääteitä. Joulu oli alkamassa. Tuolloin en harmikseni ymmärtänyt maiseman olevan ainutkertainen, muuten olisin varmasti ottanut kameran esille. Tätä reittiä voin varauksetta suositella myös muualla Suomessa asuville kylminä ja lumisina talvina koettavaksi, vaikka on se kesälläkin kaunis. Köpiksen lisäksi TukholmaTurku-reitillä on nätillä ilmalla melkoiset maisemat. Kone tosin oli ikivanha Saab (ainakin vielä muutama vuosi sitten, miehen raportoimaa), joten lentopelkoisille en voi reittiä suositella.   

Tänä vuonna lunta ei taida näkyä joulunpyhinä ainakaan rannikolla. Tuskinpa pääsee edes luistelemään, ei hokkareilla, ei autollakaan.



perjantai 18. joulukuuta 2015

Homma hoidossa

Monet vanhemmuusblogit raportoivat parhaillaan jälkikasvun lukuvuoden aikaansaannoksista. Helenan innoittamana aloin miettiä tätä juniorin näkökulmasta: mitä hän on tämän reilun puolen vuoden aikana hoitotädin luona oppinut? Sen voin tähän alkuun todeta, että suunnattoman määrän kaikenlaisia taitoja. Tässä vähän esimerkkejä.

Ilmauksia: Hän osaa pyytää lisää ruokaa, vettä, ihan mitä vain sujuvasti saksaksi. Hän osaa sanoa mikä on hänen (kotona tällaiseen ei yksinkertaisesti ole tarvetta). Koska saksa ei meillä oli kotona kovin paljon käytössä, osaan tarkasti sanoa, mitkä ilmaukset hän on oppinut hoitopaikassa, mitkä isovanhemmilla ja mitkä kotona. 

Lauluja: Hoitotädin luona laulettavat laulut noudattelevat kalenterivuoden kiertoa säntillisemmin kuin kotona laulettavat. Näin siis opin minäkin, tyhmä ulkkis, että mikä laulu milloinkin on ajankohtainen ja siinä samalla opin myös miksi. Täysin tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Juniorin muisti nimittäin paljastui viime viikolla pettämättömäksi. Hän alkoi laulaa viimeksi syksyllä kuulemiaan lastenlauluja  ja vielä molemmilla kielillä. Itse ihmettelin aluksi, miksi hän lauleskeli suomalaisen muskarin lauluja, joita hän on viimeksi kuullut syksyn korvilla. Hoitotädiltä kuulin samalla viikolla ihmettelyä saksalaisten lastenlaulujen suhteen. Eräiden päikkäreiden jälkeen oli kuulunut laterne, laterne, sonne, mond und sterne  syksyinen lyhtykulkueen laulu.

Jokaisen ulkosuomalaisen lapsiperheen unelmalahja.
Luultavammin on kyllä jo kirjahyllyssä.
Leikkejä: Heti ensimmäisen hoitoviikon jälkeen huomasin, että potkuauton ajotaidot olivat kehittyneet huimasti. Hän kun pistää kruisaillen lähes koko päivän leikkikentän lukuisilla potkuautoilla. Liukumäestä opittiin tulemaan yksin alas kesän aikana. Viime viikkojen aikan hän on oppinut ajamaan potkulaudalla. Joulupukki otti tästä vinkkiä. Motoristen taitojen lisäksi ovat kehittyneet sosiaaliset taidot. Hoitopaikassa hoitokaverien kanssa lelujen (ja ruuan) jakaminen ei aiheuta samanlaisia epätoivokohtauksia kuin muiden kavereiden kanssa. Tähän on varmasti monta syytä, mutta yhtä kaikki, sosiaalisuutta on opittu, vaikka sitä ei ihan joka tilanteessa sovelleta.

Kotikulmien suosikkimenopeli, ainakin heti fillarin jälkeen.
Varmasti hän olisi osan näistä oppinut myös kotona, mutta olen erittäin tyytyväinen, että hänen oli mahdollista oppia monenmoisia taitoja myös kodin ulkopuolella. Osa-aikainen hoito on täällä entisen Länsi-Saksan alueella enemmän sääntö kuin poikkeus. Tarjolla on enemmän osa-aikaisia paikkoja ja niitä myös käytetään työstatukseen katsomatta. Kokopäivähoitopaikka voi olla vaikea löytää, mutta kovin moni taaperon äiti ei sellaista haekaan, vaan lapselliset naiset työskentelevät osa-aikaisesti, jos työskentelevät.

Taaperot laitetaan hoitoon toisen elinvuoden aikana (ainakin omassa lähipiirissäni), siis joku kaunis (tai sateisen harmaa) päivä ensimmäisen ja toisen synttärin välissä. Osavaltio, jossa asumme, maksaa jokaiselle lapselle 24 hoitotuntia viikossa vanhempien työkuvioihin katsomatta. (Loput pitää ostaa, jos tarvetta on ja tarjontaa löytyy.) Kotihoitorahaa ei tässä osavaltiossa saa. Monet äidit jäävät kotiin muksun lähtiessä hoitoon tai tekevät töitä marginaalisesti; osa-aikaisesti työpaikalla, kotoa käsin freelanceillen tms. Kotiäitiyttä jatkavalle lapsen hoitopäivä tarjoaa mahdollisuuden tehdä ostokset ja siivoukset rauhassa sekä hoitaa asioita ilman kiljuvaa jälkikasvua. (Perheen toinen osapuoli on täällä harvemmin kotona puoli viisi.) Jos perheeseen tulee useampi lapsi, on kotivanhemmalla aikaa keskittyä vauvaan taaperon hoitopäivän aikana. Tämä kaikki (kotityöt, parturit, hammaslääkärit, vauvanhoito jopa harrastukset) on aivan yleisesti sallittua tehdä lapsen hoitopäivän aikana  siihen jopa kannustetaan. 

Saksassa on myös varsin tavallista, että isovanhemmat hoitavat lapsenlapsia. Ei välttämättä kokopäiväisesti, vaan hakevat lapsenlapsen alkuiltapäivästä päivähoidosta ja pitävät häntä siihen asti, että vanhemmat ehtivät töistä kotiin. Monet asuvat sen verran kaukana, että hakevat ehkäpä vain yhtenä päivänä viikossa lapsenlapsen iltapäiväksi itselleen. Tämä voi tietysti monessa perheessä kokopäiväisen hoitopaikan puutteessa olla käytännön sanelema pakko. Meilläkin isovanhemat paikkaavat hoitokoloja, ja tämän takia juniori on myös oppinut paljon loruja, sanoja ja perinteisiä saksalaisia juttuja isovanhemmiltaan. Tästäkin olen kiitollinen. 






keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Mamalle!

Suunnat alkavat kuulua juniorin puheessa myös sijamuotojen muodossa. Toistaiseksi kovassa käytössä yksi sija; kenelle soitetaan (-lle, allatiivi) sekä vähemmällä käytöllä toinen; mihin mennään (-in, illatiivi). Kerran olen kuullut myös yhden yksittäisen elatiivin: kädestä, kun piti ottaa kädestäni tukea kiivetessä. Aina päätteet eivät suinkaan liity sanoihin kontekstiin nähden loogisesti, mutta viikon ajan olen jo jonkinlaista logiikkaakin ollut kuulevinani. Aikaisemmin taivutettua sanaa tuli  omituisiin konteksteihin koska, olin itse käyttänyt juuri käyttänyt sanan taivutettua muotoa. 

Kuten muutamat blogin lukijoista jo varmasti tietävät, mies ei ole ihan joka päivä kotona. Siksi usein soitetaan iskälle. Ikkälle, ikkälle hokeminen alkaa heti, kun Facetimen soittoääni alkaa kuulua. Kun soitetaan Saksan isovanhemmille, kuulutetaan oma, opa. Kun halutaan soittaa Suomen isovanhemmille, toivotaan soittia mummi, ukille. Veikkaisinkin, että soittelu iskälle innoitti alun perin lisäämään sanoihin suuntia. Puhelut kun ovat päivän kohokotia, ja tärkeät asiat aina innoittavat oppimaan  ikään katsomatta.

Miksi isovanhemmat taipuvat vain osittain tai ei lainkaan? Oman ja opan taipumattomuuden varmasti selittää se, että useammin ne ovat taipumattomina saksankielisessä lauseessa. Käytän niitä myös suomeksi, koska käsitän ne mielelläni erisnimiksi, joita ei tarvitse kääntää. Mummin ja ukin puolittaista taipumista en osaa selittää. Toki useinmiten hän mainitsee molemmat, joten tämä voi edustaa hänelle jonkinlaista kokonaisuutta, minkä me aikuiset voisimme käsittää yhdyssanaksi. Olisi mielenkiintoista tietää, tuleeko tällaisia ilmauksia yksikielisiltäkin lapsilta.

Soittelun lisäksi toki omistaminen tai oikeastaan asioiden antaminen on tärkeää, koska sijamuoto ilmestyi näihinkin ilmauksiin. Jälkkärihedelmät nimittäin syötetään toisinaan minulle. Aina en saa kaikkea, ja osaa menee hänen omaan suuhunsa, mutta sekin kuulutetaan tarkkaan, siis kenen suuhun mikäkin pala on menossa: äitille, minulle joskus mamalle. Valitettavasti samanlaista antamisen riemua ei ole vielä koettu muiden lasten kanssa, vaan leikkitreffeillä kuulen allatiivia silloin, kun hän vaatii jotain lelua takaisin itselleen. Hoitopaikassa hän on tosin joskus yltynyt jakamaan välipalahedelmistään kavereille, mutta hoidossa kieli on saksa, joten sijamuotoja ei tuolloin kuulu.

Toki muitakin suuntia ilmaistaan ulos, luo, mutta nämä eivät ole taivutusta, vaan postpositioita. Saksan prepositiothan alkoivat kuulua juniorin puheessa jo alkusyksystä, kuten myös molempien kielten genetiivit. Samaa tarkoittavien taivutuksen ja prepositioiden omaksuminen näyttäisi tapahtuvan eri aikaan, kun ne ilmaisevat suuntaa. Juniorin puheessa ilmennyt suunta on kuitenkin aina sama oli kyseessä sitten post-, prepositio tai sijamuoto: jonnekin. Vielä emme siis ole tulleet jostakin tai olleet jossakin.

Meillä tilataan kauden hedelmät kotiovelle. Aina tuoretta ja tervettä naposteltavaa.





tiistai 8. joulukuuta 2015

Itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa

Suomalaisuuteni kietoutuu selvemmin kielen ja kulttuurin kuin viime vuosisatoina kanonisoitujen kansallissymbolien ympärille. En koe tarpeelliseksi nostaa joutsenia, leijonia, lauluja, lippuja tai menneiden polvien sotasankareita jalustoille. En edes vielä vanhempia suomalaisen kulttuurin pyhiä ja tabuja asioita, kuten karhuja, kotipihlajia tai saunatonttuja.

Sen sijaan minua kiinnostaa, mistä me suomalaiset oikein tulemme, mikä esi-isillemme on ollut tärkeää ja miten nykypäivän suomalaisuus on vuosituhansien aikana muodostunut edeltävien polvien ja naapurikulttuurien toisinaan rauhaisan ja toisinaan sotaisan yhteiselon tuloksena. Kunnoitan menneiden polvien työtä kansallisidentiteettimme rakentamisessa. On se sitten ollut naapurivaltioiden hyökkäysten torjuntaa tai varsin yksipuolista kulttuurivaihtoa ristiretkeläisten kestitsemisen muodossa. Muutamalle edelliselle sukupolvelle olen erityisen kiitollinen, että he hankkivat meille oikeuden päättää omasta puolestamme ja siksi elämme itsenäisessä valtiossa  vaikka sitten näin etäkansalaisena  ja että itsenäisyys säilyi ulkoisista uhista huolimatta.

Monesti olen miettinyt sukukansojen vielä elossa olevista perinteistä ja luonnonuskonnoista kuunnellessani, että tekisimmekö samoin ja eläisimmekö noin, mikäli ruotsalaiset olisivat jättäneet kulttuurivaihdon vähemmälle ja esiäitimme kastamatta vuosisatoja sitten. Ajatukset pysyvät kuitenkin ajatusleikkeinä, enkä ala haikailla olemattomien perään. On kristillisissäkin perinteissä puolensa, ja olemme me onnistuneet säilyttämään joitain menneiden sukupolvien uskomuksia osana kristityn kalenterivuoden juhlia.

Toisinaan mietityttää, mitä tämä suomalaisuus oikein on? Suomessakin on jo niin monta kulttuuria, ja kulttuurin- ja kielentutkijat ovat varsin erimielisiä siitä, milloin nämä heimot ovat suomenniemelle saapuneet; samoihin vai eri aikoihin, samoista vai eri suunnista. Onko kansallistuntomme romantiikan aatteen jälkimainingeilla tasapainottelua? Mene ja tiedä. Monenlaista tutkimusta ja mielipidettä on olemassa.

Kaksikulttuurisen perhe-elämän myötä olen bongannut alttiimmin joitain kulttuurissamme säilyneitä merkkejä esi-isiemme uskomuksista. Yhden esimerkin voi lukea vaikka täältä. Nimeäminen on siis ollut tarkkaa puuhaa ja on edelleen. (Vähän taustaa muista kulttuureista: Paneurooppalaisessa ystäväpiirissäni on todella harvinaista, että lapselle ei ole mietitty nimeä ennen syntymää. Täkäläisille ystävillemme ei tuntunut millään riittävän selitykseksi, että Suomessa se nyt ei ole tapana, kun siihen tyyppiin täytyy ensin tutustua. Olisi pitänyt selittää mistä tämä perinne tulee. Tuolloin en vielä osannut sen ajatella tulevan mistään.) Jos ei ole aikaa linkin takana olevalle esimerkille, voi muistella heitetiinkö joulusaunassa löylyt lähtiessä saunatontulle tai pitikö onkimadon perään sylkäistä ja toivoa Ahdilta parempia antimia?

Mitä haluan suomalaisuudesta välittää pojalleni? Vaikea sanoa, mutta selvästikin täytyy alkaa tähänkin asiaan kiinnittää enemmän huomiota. Vuosikymmeniä joulukoristeina toimineet Aarikan tonttujen pysytellessä hukkapiilossaan lapsi vie jo kolmatta päivää kenkiään oven taa Nicolausta hokien. Yrittää siis pitäisi selvästi vähän enemmän ja päädymme vuosien mittaan varmasti jonkinlaiseen kaksikulttuuriseen hybridiin, jossa sekoitetaan Nicolaukset, tontut, Luciat ja joulupukit.

Kengät piti taas laittaa oven taa hoitoon lähtiessä, koska Nicolaus.

Jatkan tonttujen etsintää (siis ne Aarikan tontut) ja piparitaikinakin pitäisi tehdä. Vaikka haluankin välittää pojalleni joulutorttuja ja juhannuskoivuja syvemmän suomalaisuuden, täytyy nämäkin näyttää. Ja ovathan joulupöydän antimet meille suomalaisille erityisen tärkeässä asemassa juhlahengen nostatuksessa. Olisikohan tämäkin merkki menneiden sukupolvien keskitalven perinteistä?



torstai 3. joulukuuta 2015

Kotikieli

Mitä kieltä meillä kotona puhutaan? Mieluummin kertoisin, mistä meillä kotona puhutaan, koska kielipolitiikkamme ei ole minkäänlaisen tietoisen työskentelyn lopputulos, vaan elätyn elämän myötä syntynyt kompromissien yhteensulauma. Nykyisin tosin ohjailemme tätä omankurista kielikollaassia haluamiimme suuntiin kasvatuksen nimissä.

Tässä kirjoituksessa kerron kuitenkin kotikielistämme meidän aikuisten näkökulmasta.

Kun löin hynttyyt yhteen ulkkiksen kanssa ulkomailla, tiesin, että ei tule olemaan kielellisesti helppoa. Me kun emme juurikaan osanneet toistemme äidinkieliä. Yhteisen kotikielen valinta oli kuitenkin aika helppoa: vaihtoehtoja oli kaksi (unkari ja englanti) ja molemmat siinä mielessä tasa-arvoisia, että kumpikaan ei ollut kummankaan äidinkieli. Tosin miehen unkari oli sen verran englantia heikompi, että kotikieleksi valikoitui loppujen lopuksi englanti. 

Pari muuttoa myöhemmin olimme miehen kotimaassa, ja sain oivan tilaisuuden aktivoida koulussa oppimaani saksaa ja petrata sitä vielä siitäkin. Osa oli toki muistunut mieleen edeltävillä Saksan matkoilla, joten ihan niin heikoilla jäillä en ollut kuin olisi heti voinut uskoa. Kahdenkeskiseen kommunikointiin oli jokseenkin jämähtänyt englanti, vaikka yritin sitä järjestelmällisesti saksaksi vaihtaa. Mies syytti huonoa kielipäätään siitä, ettei osannut vaihtaa keskustelukieltä äidinkielekseen tai siis osasi kyllä, mutta kolmannessa, viimeistään viidennessä lauseessa kieli oli vaihtunut huomaamatta englantiin minun jatkaessa itsepintaisesti saksan harjoittelua. Sitten tajusin: miksi yrittäisimme olla yksikielinen asuinyksikkö, kun oikeasti meillä on kaksi kieltä? Nykyisin kielitreeniseuraa on onneksi tarjolla muuallakin kuin kotona, joten vastuu ei enää ole yksin miehen harteilla.

Tässä joitain sanastonoppimismatskuja menneiltä vuosilta.

Pikku hiljaa alkoi kotiin kehkeytyä hullunkurinen kielten sekamelska, mikä katalysoitui juniorin synnyttyä: Suurin osa kommunikoinnista tapahtuu saksaksi, kun keskustelussa on mukana me kaikki. Kun puhun lapselleni, puhun suomea  välillä vaikka isänkin pitäisi ymmärtää, ja välillä hän ymmärtääkin. On hän jonkin verran ehtinyt suomea opiskella, ja nykyisin oppii päivittäin lisää lapsen mukana. Tällä hetkellä tosin vähemmän, koska asumme suurimman osan viikosta eri maissa, mutta eiköhän tilanne palaa entiselleen muuton myötä. Kun olemme kahdestaan miehen kanssa, kieli vaihtuu aika usein englanniksi. Menneinä vuosina puhuin enemmän suomea odottamatta suomenkielistä vastausta, viime vuosina olen tästä vähän joustanut  toivottavasti vain hetkellisesti. (Nyt ehkä ystävät ymmärtävät, miksi vastaamme aina jotain enemmän tai vähemmän sekavaa, kun kotikieliasioita tiedustellaan.)

Tiedän että useat valitsevat samankaltaisissa ympäristöissä keskustelukieleksi ympäristökielen, mutta  itse tykkään muistuttaa itseäni: emme ole yksikielinen perhe, emme ole yksikielinen perhe... Helpointahan olisi oppia miehen äidinkieli ja jättää suomen sekoittaminen tähän soppaan vähemmälle, mutta ei, sitä en aio tehdä. Pikku hiljaa eteenpäin, kyllä kaikki kaikki kielet oppivat, ei saa hermoilla, ei saa huomautella, kärsivällisyys ennen kaikkea. En kuitenkaan tarkoita, että muiden samankaltaisissa tilanteissa tarvitsisi tehdä samoin. Pidän jälkipostmodernista maailmastamme juuri sen takia, että me saamme kaikki määritellä itsemme (poikkeuksiksi) ja tehdä juuri niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Jokainen siis valitsee itselleen parhaiten sopivan yhdistelmän siitä mitä milloinkin on tarjolla, kunhan jälkikasvua kouliessaan ei unohda vastuuasemaansa.

Kun iltarutiinien myötä viidettätoista kertaa käännän miehelle kylpyä saksaksi ja kerron minne lapsi haluaa, kun hän haluaa omaan sänkyyn, on kärsivällisyyteni joskus koetuksella. Silloin yritän pitää mielessä, että täysipäiväisen työn ohella ei ole niin helppoa oppia asioita, varsinkaan kun lapsiperheessä aikaa on entistä vähemmän ja että kertaus on opintojen äiti. Olen varma, että joku ilta hän muistaa näidenkin sanojen merkityksen, eikä minun niitä enää tarvitse kääntää. Mielessä on hyvä pitää myös, että aikuisoppijoilla tärkeintä on motivaatio, joka on uskomattoman helppo nollata hetkessä. Meillä kaikilla kun on liuta kielenoppimiskokemuksia takanamme, ja osa näistä on väistämättä huonoja. Joko opetus on ollut huonoa tai sitten motivaatio on tositilanteessa joutunut koetukselle. Itse olin kauhuissani aloitellessani koulusaksan kertailua, koska mieleeni palasi yläasteen saksan tuntien tunteiden sekamelska. Pääosissa olivat pakko ja häpeä. Siis pikku hiljaa eteenpäin, kyllä kaikki oppivat, ei saa hermoilla, ei saa huomautella, kärsivällisyys ennen kaikkea.

Kohta jää saksa muuton myötä vähemmistöön kodin ulkopuolella ja ympäristökieli vaihtuu englanniksi. Tämä näkyy väistämättä jotenkin myös kotona, koska haluan varmistaa, että lapsi oppii sitäkin suht nopeasti, eikä jää sivustakatsojan rooliin uudessa hoitopaikassaan ainakaan kovin pitkäksi aikaa. En myöskään halua välittää lapselleni minkäänlaista asennetta, että yksi kieli olisi tyhmempi, tärkeämpi, huonompi, fiinimpi, kamalampi tai sallitumpi joissakin tilanteissa kuin joku toinen kieli. Kokemukseni mukaan myös tällainen vaikuttaa paljon motivaatioon.

Haluaisin lopuksi vielä tähdentää, että minulle on tärkeää valita kieli sekä tilanteen (osallistujien) mukaan että omien taitojeni mukaan. Joku viisas on joskus sanonut, että oppimista tapahtuu vain kun jättää oman mukavuusalueensa. Itse olen sitä mieltä, että sinne täytyy pystyä aina palaamaan, kun meno alkaa mennä liian hurjaksi tai muuten vain siltä tuntuu. Itse välttelen epämukavuusaluettani erityisesti iltaisin. Siksi elämme varsin vaihtelevassa kieliympäristössä täällä neljän seinämme sisällä. Se sopii meille.

--

Jos ja kun miettii itselleen sopivinta kielikollaasia, kannattaa tutustua Rita Rosenbackin englanninkieliseen blogiin.











tiistai 1. joulukuuta 2015

Puurot, vellit ja raflaavat otsikot

Reilu viikko sitten HS:ssä kirjoitettiin erään HUS:n tutkimusryhmän 36-vuotiaiden kielellistä kehitystä tutkivasta pitkittäistutkimuksesta, jossa arvellaan kielellisten vaikeuksien olevan kaksikielisillä yleisimpiä. Ei siis puhevikojen (tai äännevirheiden), vaan kielellisten vaikeuksien, jotka voivat kyllä oireilla taaperoiässä samalla tavoin kuin puheviat. Tältä näytti joko tutkijan tai sitten toimittajan mielestä, koska seurantaryhmään oli siunaantunut maahanmuuttajia enemmän kuin olisi voinut olettaa. Kumpi tämän johtopäätöksen veti, oli artikkelin pohjalta vaikea keksiä. Tutkimus on kuitenkin vielä käynnissä, joten varsinaisten tulosten raportoinnista ei vielä ole kyse.

Aloitin tästä aiheesta kirjoittelun pari viikkoa sitten, ja nyt näytti olevan aiheellista jatkaa. Haluan hieman suitsia monikielisyysmörköjä kuitenkaan lietsomatta yltiöpositiisuutta. Tiedän että lapselle, jolla on kielellisiä vaikeuksia, on myös kaksikielisyys vaikeampaa. Koska vaikeudet kuitenkin helpottavat oikeanlaisessa käsittelyssä (siis puheterapiassa ja sen jälkeisessä harjoittelussa), toivon että ne tulevat aina myös diagnosoiduksi.

Artikkelissa oli ainakin pari perustavanlaatuista ajatusvirhettä. Ensinnäkin kakkoskieliset taidettiin sotkea kaksikielisiin. Miten äidinkielisiä ja kakkoskielisiä (siis käytännössä maahanmuuttajaperheiden lapsia, jotka oppivat ympäristön kielen lastentarhasta) voidaan testata samalla kielellisiä taitoja testaavalla testillä? Sehän on vähän kuin oikeanpuoleisessa liikenteessä ajotuntinsa suorittanut ajaisi inssiajon vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Täytyy myöntää, etten tiedän heidän testeistään mitään, joten tämä kaikki on vain veikkailua. Voi olla, että yksi- ja kakkoskielisille oli eri testit ja arviointikriteerit. Toiseksi vähän edelliseen liittyen: kaksikielisyys ei ole mikään absoluuttinen (joko on tai ei) ja joka on aina alusta asti olemassa, vaan kaksikieliset voidaan jakaa eri ryhmiin vaikkapa kielelle altistusiän perusteella tai sen perusteella, mitä kieltä käytetään missäkin tilanteessa ja mitä kieltä siis käytetään enemmän. Kaksikielisyystutkimuksessa käytetään termejä, kuten kielen omaksumisikä, enemmistökieli, vähemmistökieli, ympäristökieli ja kotikieli. Usein puhutaan myös varhaiskaksikielisistä ja myöhäiskaksikielisistä (late, early bilinguals), tasapainoisesta kaksikielisyydestä ja epätasapainoisesta kaksikielisyydestä (balanced ja non-/unbalanced bilingual). 

Yllä luetellut termit viittaavat kielen omaksumisikään ja kielitaitoon, joka harvemmin on molemmille kielille sama. Lisäksi tärkeä tekijä on koulusivistyskieli, koska se muokkaa lapsen elämää väistämättä paljon enemmän kuin se, mitä kieliä kotona puhutaan (että jossain mielessä ovat oikean jäljillä). Näiden lisäksi omaksumiseen vaikuttavat myös persoonallisuus, taustalla mahdollisesti piilevät kielelliset vaikeudet tai lahjakkuus, (kulttuuri-)identiteettiasiat sekä kaikenlaiset kokemukset kielenkäyttötilanteista.

Ennen kuin alkaisin diagnosoida kakkoskielisille mamulapsille kielellisiä vaikeuksia, pohtisin lapsen omaksumien kielten suhdetta arkipäivän elämässä ja lapsen varhaislapsuudessa. Minkäikäinen lapsi oli toisen kielen altistuksen (ts. päiväkodin) alkaessa, puhutaanko tätä kieltä nyttemmin muuallakin kuin päiväkodissa ja kuinka monta kieltä lapsi omaksuu kotoaan? Tottakai mamuperheen taaperolla ja -lapsella on todennäköisemmin ongelmia enemmistökielen kanssa, toki näistä voi todennäköisemmin ennustaa kielellisiä vaikeuksia, mutta kaikkia niitä en olisi valmis luokittelemaan merkeiksi kielellisistä vaikeuksista. Itse tulkitsisin varmasti osan virheistä merkeiksi oppimisen keskeneräisyydestä tai riittämättömästä altistuksesta oikeille kielenmuodoille. Myönnän, etten ole puheterapeutti, joten oikeita diagnooseja en voi tehdä. 

Otetaan kuitenkin vielä muutama esimerkki. (1) Yksikielinen suomalaislapsi, jonka molemmat vanhemmat, kaikki isovanhemmat, sisarukset sekä sukulaiset puhuvat suomea ja hänelle on aina luettu ja hänen kanssaan on aina leikitty suomeksi. (2) Kaksikielinen suomenruotsalaislapsi, jonka toinen vanhempi puhuu suomea, toinen ruotsia (molemmat osaavat molempia), isovanhemmista 3 puhuu ruotsia ja yksi suomea, sukulaisista suurin osa ruotsia ja sisarukset enimmäkseen suomea, hänelle on aina luettu molemmilla kielillä ja leikitty molemmilla kielillä. Hän kuulee näitä molempia kieliä myös kodin ulkopuolella. (3) Maahamuuttajaperheen (kakkoskielinen) lapsi, jonka molemmat vanhemmat puhuvat persiaa, sisarukset puhuvat persiaa, Skypen päässä isovanhemmat ja sukulaiset puhuvat persiaa ja hänelle on aina luettu persiaksi, leikitty sekä suomeksi että persiaksi, koska toisinaan hiekkalaatikolla on kantasuomalaisia lapsia, mutta yksikään perheenjäsen tai lähisukulainen ei juuri puhu tai ainakaan käytä sitä paljon lapsen kuullen muualla kuin lääkärissä tai virastovisiiteillä. (Kakkoskohdan esimerkkilapsi voisi yhtä hyvin olla kaksikielisessä perheessä elävä suomenturkkilainen.)

Sitten ajatusleikki: nämä 3 menevät 3-vuotiaina päiväkotiin. Kuka tai ketkä puhuvat taitavammin suomea em. tutkimusryhmän vuosittaisissa kontrolleissa? Maahanmuuttajaperheen lapsi varmasti kirii kiinni leikkikavereidensa kielitaitoa nopeasti, joka huomataan varsinkin jos hän on sanavalmis ekstrovertti. Mikäli hän sattuukin olemaan ujompi introvertti, veikkaisin, että kielellisiä vaikeuksia on helpompi diagnosoida, koska lapsi ei puhu paljon tai puhuminen hermostuttaa ja ujostuttaa. Kenen kolme-, neljä- tai viisivuotias ei ujostele vieraan (puheterapeutin tai lääkärin) tentattavana?

Voi toki olla, että yllä luettelemani seikat on otettu huomioon tässä tutkimuksessa, mutta uutisarvon takia otsikkoon noustettiin se, minkä tiedettiin kiinnostavan lukijoita ja mahdollisesti aiheuttavan polemiikkia.  Mistäpä minä tiedän.

Joka tapauksessa jään odottamaan tuloksia mielenkiinnolla, ja toivon, että tämäkin tutkimus lisää oikeiden kielellisten vaikeuksien diagnosointeja.