SOCIAL MEDIA

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Heijastin

Tuo ulkosuomalaiselta jo Seutulassa unohtunut liikenneturvallisuuskapine.

Sain designer-heijastimen synttärilahjakasi talven kynnyksellä. Samalla totesin heijastimen käytön jääneen suurin piirtein samoihin aikoihin, kun ulkomaille lähdin. Kääreestä löytynytkin päätyi pariksi kuukaudeksi kynätelinettä koristamaan. Nykyisin huomaankin kulttuurikriisien iskevän kotimaankamaralla.



Viime viikon Suomen-reissulla totesin jotain puuttuvan. Ketä heijastimeni kynätelineessä ilahduttaa, jos minäkin olen opintomatkalla? Olisi pitänyt napata se taskuun. Miten tässä näin kävi? Olenhan kotoisin maalta, jossa lähin katulamppu oli kuuden kilometrin päässä kotiovelta. Heijastimia oli joka takin taskussa vähintään yksi. 

Mitä etelämmäs menee, sitä enemmän heijastimia saa selitellä. Mikä se on ja miksi ihmeessä sellaisen tarvitsee. Ontuvat selitykseni unohtuvat varmasti jo saman päivän iltana. Heijastinkulttuuri sanoja myöten puuttuu. Jos ei sellaiseta osata käyttää, tuskin sitä nähdään ratinkaan takaa. Eräs ulkosuomalainen ystäväni joutuikin auton töytäisemäksi tämän mantereen itäreunalla erään pienen maan pääkaupungissa, vaikka käytti heijastinta. Pitäisi alkaa heijastinsaarnaajaksi. Hyödyllisiä ne olisivat missä vain ja lisäksi koristavat käyttäjäänsä.

Täällä meillä päin kyllä näkee keltaisia heijastinliivejä pyöräilijäiden, joskus lastentarhalaisten päällä, mutta koiran lenkittäjällä sellaista en ole nähnyt. Juoksijat puolestaan turvautuvat usein otsalamppuun, joka paitsi näyttää tietä, toimittaa myös heijastimen virkaa. Miehen mukaan heijastimet olivat muodissa 80-luvulla, mutta eivät sitten ilmeisesti enää, vaikka silloin tällöin heijastinnauhoja hiekkalaatikolla näkeekin. Tämä tosin ei tarkoita mitään. Suurin osa lasten jokasäänvaatteista tuskin on paikallista laatua.


Näkyykö teillä päin heijastimia?


maanantai 25. tammikuuta 2016

Taaperon kielicocktailit osa I

Tässä muutama viime viikkojen aikana kuultu kielikoktaili: rum päin, daskin auch, venezeug, paljon fluhzeugeja. Rum päin on sekoitus saksan ja suomen samaa tarkoittavista ilmauksista anders rum ja toisin päin. Taisin todeta laita se toisin päin juuri ennen, taapero teki näistä oman koktailinsa. Daskin auch (sekin myös) taas tuli, kun siivosimme illalla kirjoja takaisin kirjahyllyyn. Minä sanoin tämäkin, juniori totesi daskin auchVenezeug taas syntyi keskustelumme tuloksena, kun hän ei löytänyt uudelle omituiselle lelukylpyammeelle sopiavaa sanaa. Vene on vene, zeug taas pojalle tuttu sanasta flugzeug (lentokone).

Paljon fluhzeugeja (paljon lentokoneita, näin se suurin piirtein ääntyy pojan kotimurteessa) painii jo aivan omassa sarjassaan. Mukana on taivutusta ja määränilmaus, kaikki aivan oikein. Ainoa ongelma tässä ilmauksessa oli se, että olimme koneessa saksalaisten ja englantilaisten kanssa, joten kovinkaan moni ei pienen miehen kovaäänistä ihastelua ymmärtänyt. Kaikki nämä neljä ilmausta ovat kuitenkin ihan ymmärrettäviä niille, jotka osaavat sekä suomea että saksaa. Aina emme kuitenkaan ole tällaisessa seurassa, ja silloin tarkennusta pyydetään minulta, äidiltä. Oletuksena on, että ymmärrän kaikki. Nyt seuraa yllätys: en ymmärrä. Toisinaan pieni mies puhuu kieltä, jota ymmärrän, toisinaan pölöttää omiaan. 

Taaperolle varsin tavallinen tilanne on sellainen, että kuulija ei saa hänen sanoistaan selvää. Sen tarkemmin pohtimatta, miltä tämä taaperosta tuntuu, siirryn pohtimaan, miten silloin pitäisi toimia? Tässä kohtaa en jaottelisi lapsia yksi-, kaksi- tai monikielisiksi, vaan toimisin lapsen kuin lapsen kanssa samalla tavalla: Kysyisin mitä hän sanoi. Jos ei vieläkään auennut, kysyisin uudestaan. Näin kysyjä luo lapselle  tarpeen hakea ilmaus kielellä, jota hän paremmin ymmärtää. Ellei kyselytekniikka toimi heti, joskus se varmasti alkaa toimia, ja joka tapauksessa lapsi ymmärtää, että kaikki eivät häntä aina ymmärrä.

Oman kokemukseni mukaan luovun kyselystä muutaman kerran jälkeen, ja totean ylimalkaisesti joojoo tai aivan. Kaikkea ei voi vielä ymmärtää, oli se sitten mitä kieltä tahansa; suomea, saksaa tai hänen omaansa. Joskus juniori sanoo tärkeän sanoman molemmilla kielillä. Ikään kuin hän ei halua jättää sattuman varaan, että ymmärtäisimme. Tätä tapahtuu sekä yksi- että kaksikielisessä seurassa, mutta ehkäpä useammin ydinperheen kesken.

Itse en ala vaatia lapselta suomenkielistä sanaa saksalaisen tilalle. Kuten aikaisemmin jo kirjoitin, puhun itsekin lapsen kuullen molempia kieliä (ja myös ymmärrän molempia). Näin tarjoan lapselle monikielisen mallin, ja siksi olisi mielestäni varsin epäloogista käyttäytymistä vaatia lasta puhumaan minulle vain suomea. Ymmärrän kyllä molempia, ja hän tietää sen. Kaikki eivät kuitenkaan molempia ymmärrä, ja hän tietää senkin.

Kuvituksena juniorin oma otos aamiaisestaan.




torstai 21. tammikuuta 2016

Matkassa vauvan kanssa

Olemme aina reissanneet aika paljon. Ulkomaiden matkailua on toisinaan hidastanut se, että sekä me että perheemme ovat asuneet eri maissa. Tämä on tarkoittanut sitä, että reissulistalla on  pahimmillaan ollut juhlapyhien aikaan neljä asuin- ja kotimaata. Ulkomaille ei olla ymmärrettävästikään aina ehditty. Parhaimmat reissut ovat kuitenkin olleet niitä, joilla on kierrelty toisen kotimaata. Paras opas on se lähes paikallinen perheenjäsen, joka joko oikeasti tietää kaiken tai sitten kuvittelee tietävänsä melkein kaiken.

Kun nyt jonkin verran on tullut reissailtua perheenäkin, keräsin matkaan lähteville muutamia vinkkejä. Jotkut näistä pohjaa itse elettyyn elämään, toiset olen kuullut mutsikavereilta. Kulkupelit käydään läpi nopeimmasta hitaimpaan.

Lentsikassa

Lippua varatessa kannattaa miettiä vauvan unirytmiä ja auringon liikkeitä. Aivan pienet nukkuvat ihan missä vain mutta ei ihan milloin vain. Meidän on ollut helpointa on lähteä matkaan juuri ennen päikkäreitä tai sitten iltakoneella. Tosin kesällä iltakoneissakin on aurinkoista, joten vauva ei nukahtanutkaan.

Jos matkaan lähtee myös vauvan turvakaukalo, jonka lähtöselvitystäti haluaa laittaa ruumaan, älä anna periksi: todennäköisyys että se ei saavu ruumalastina määränpäähän vauvan kanssa samaan aikaan on pieni mutta silti olemassa. Todennäköisyys että jätätte sen lentokentälle tai -koneeseen on vielä pienempi. Mikäli koneessa on tilaa, voi vauva olla matkan ajan turvakaukalossa viereisellä penkillä. Itse en koskaan ole päässyt tällaiseen luksuskyytiin, mutta muut kuulemma ovat.

Lähtöselvityksessä kannattaa myös kysyä, saako matkarattaat ottaa koneeseen, varsinkin jos on välilaskuja päikkäri- tai yöaikaan. Meillä käytössä on myös kantoreppu, koska ruuhkaisilla lentokentillä lasta pelottaa istua rattaissa. Ymmärrän hyvin, ihmisiä kiiruhtaa sinne tänne ja kaikki näyttää uhkaavammalta sammakkoperspektiivistä. Toisen aikuisen avustuksella saa kantorepun helposti selkäpuolelle, jolloin voi hyvin kannella vähän isompiakin vauvoja. Taitavimmat onnistuu tässä yksinkin, itse en ole vielä kokeillut.

Meillä on nykyisin käytössä käsimatkatavaraksi soveltuva Mountain Buggy (joihin saa myös turvakaukalon ilman adapteria, ks. asennusvideo). Nämä bongasin Lähiömutsin blogista, enkä ole katunut. Päikkäreitä ei enää tarvitse yrittää kiskoa lentokentän vaunuissa (joita harvemmin saa edes vaakatasoon) eikä ilta-aikaan luottaa siihen, että  saapumisportilla on lastenvaunut tarjolla väsyneiden pikku matkalaisten kuskaamiseen. Varsinkin yksin matkustaessa ei ole kiva kannella unista lasta vaunuja etsien. Aikaisemmin meillä oli käytössä sateenvarjorattaat, mutta kokemukseni mukaan niiden koneeseen saanti oli neuvottelukysymys. Kaikki kärryt ja rattaat kuitenkin saa aina mukaan, ihan sama minkä kokoiset ja kuinka moneen osaan menevät. Kyse on vain siitä, saako ne ottaa matkustamoon vai menevätkö ruumaan. Ruumaan menevät saa takaisin vasta (erikois)matkatavarahihnalta, joten sinne asti vauva pitää joko kantaa tai lainata lentokentän rattaita, jos sellaiset sattuvat siellä päin kenttää olevan. Joka kentällä ruumaan meneviä rattaita ei pakata suojapussiin, joten jos meinaat pakata sinne tilanpuutteessa myös muuta tavaraa, varmista että pussi on saatavilla.

Leikkikenttiä on lähes kaikilla kentillä,
mutta ne eivät kaikki sovellu vauvoille.

Lentomatkailu vauvan kanssa on arpapeliä. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavasta ruudusta paljastuu, joten rentoudu! Muista että suurin osa kanssamatkustajista on joko jo tai lähivuosina vanhempia ja elleivät, saavatpahan muistutuksen lapsiperhe-elämän eri vivahteista. Kunhan mukana on maitoa tai  juomapullo, naposteltavaa ja jokin viihdeväline, päästään jo hyvin matkaan. Juominen avaa korvat, mutta mikäli korvasärky painevaihtelussa arvelluttaa nuhan tms. takia, lentoemolta voi pyytää nenätippoja. Lentoemoilta saa myös maitoa, jos oma sattuu loppumaan, ainakin Finnairin koneissa. Siis ihan tavallista Valion maitoa.

Jos matkan aikana tapahtuu vaippakatastrofi, muista, että on vielä mahdollista, että joku kanssamatkustajista tarjoaa apua. Laske siis kymmeneen ja ala selvittää sotkua. Jos tilanne alkaa, kun turvavyövalo välähtää päälle, tuskaa ei kestä enää kovin kauan. Mikäli olette pidemmällä matkalla ja reissu menee huudoksi (isoissa koneissa on enemmän korkeus- ja siis myös painevaihtelua), voi vieressä istuvia lykästää: olen kuullut, että tällaisessa tilanteessa vieressä istuvan upgradattiin ykkösluokkaan. Ei huono juttu, kun lentoaika on kellon ympäri ja ylikin.

Matkatavararajoitukset ovat minulle vielä lähes kahden vuoden perhematkailunkin jälkeen siansaksaa. En kyllä ole ainoa: myös lentoyhtiöiden työntekijöiltä saa varsin vaihtelevia vastauksia. Käsittääkseni vauvan kanssa matkustaessa on oikeutettu sekä 10 kilon ruumalaukkuun että rattaisiin omien matkatavaroiden lisäksi, mutta eri palvelunumeroista olen kuullut varsin erilaisia tulkintoja tästä, joten selvitä lentoyhtiösi politiikka palvelunumerosta tai ota asia puheeksi hiekkalaatikolla. Light- ja value-liput ovat aivan oma sarjansa, josta minulla ei ole aavistustakaan.

Matkustusergonomisista syistä olen itse pakannut tavarat aina yhteen matkalaukkuun ja lisävarusteena on ollut rattaat. En tiedä, millä kädellä olisin kuljettanut toista vetolaukkua rattaiden ja käsimatkatavaroiden ohella. Toisinaan on sitten joutunut maksamaan vähän ylikiloja, mikä on kyllä harmittanut, mutta kun en siltikään olisi tiennyt, miten olisin sen toisen vetolaukun vaihtanut taksista tai bussista junaan ja sieltä taas bussiin.


Yöjunassa

Junalla emme ole matkanneet vielä kovinkaan paljon, mutta yksi yöjunareissu on jo takana. Viime maaliskuussa lähdimme suoralla yöjunalla Helsingistä määränpäänä Rovaniemi, josta jatkoimme viikon mökkeilyn jälkeen yöjunalla Turkuun. Yöjunailu oli ihanan stressitöntä. Makuuhytissä matka taittuu mukavasti nukkuen, lukien tai yömaisemia katsellen. Liput ovat kyllä selvästi päiväjunaa kalliimpia, mutta yöllä matkatessa säästää aikaa, vaivaa sekä majoitusöitä, joista taas useimmin maksetaan.

Sitten vinkit: Kun matkaat vauvan kanssa, soita VR:n lipunmyyntiin. Siellä osaavat varata invahytin, jossa on enemmän tilaa ja hytin vieressä on invavessa, jossa on pullonlämmitin (kuka tällaista käyttää?) ja tavallista vessaa paremmin tilaa vaipparumballe. Lipunmyyjä osaa vastailla muihinkin kysymyksiin, kun taas netistä ei löydy paljon tietoa lähtö- ja saapumisaikojen lisäksi. Matkamme taittui uudemmassa IC-junassa, pikajunan invahyttitarjonnasta en tiedä. Lastenrattaat mahtuivat hyvin invahyttiin ja mukana oli pari isoa matkalaukkuakin. Kontsan avustuksella rattaat voi viedä myös konduktöörin vaunuun, ja näin saa hyttiinsä lisäneliön. Paluumatkalla näin myös teimme.

Ravintolavaunun antimiin ei kovin kannata luottaa. Tarjolla oli muutama voileipä, muutama ruoka-annos (lihapullia ja lohta) sekä pullaa jätskiä ja karkkipusseja, mutta voivat myydä myös ei oota.  Onneksi olimme syöneet jo ennen matkaa. Lapsi oli innoissaan tavatessaan ravintolavaunun muita asiakkaita, joten lyhyt ravintolavisiitti oli joka tapauksessa kannattava. Matkalla Rovaniemeltä Turkuun saimme fiilistellä vanhassa sinisessä ravintolavauvussa, kun menomatkalla junassa oli IC:n modernimpi ravintolavaunu.

Vaikka mennessä jouduimme ajelemaan aamukahvin perässä kaupungilla jonkin aikaa (syynä lienee aikainen sunnuntaiaamu), takaisin päin matkatessa iloinen yllätys oli Rovaniemen aseman ravintola. Se oli juuri sellainen, mitä menneiden vuosikymmenien elokuvissa näkee. Tarjolla oli monipuolisesti ruokia poronkäristyksestä nakkeihin ja lapselle saimme annoksen perunamuusia parilla eurolla. Myös netti toimi hyvin.


Lumikenkäilyä pohjoisen maisemissa

Kaikenlaisissa autokyydeissä

Omaan autoon kannattaa varata kaikenlaista paperia, lastenmusa-cd sekä naposteltavaa (lapsen iästä riippuen maitotetra/pullo, smoothie, rusinoita tms.). Me ollaan selvitty varsin pitkälle jo kahdella ensimmäisellä, mutta juhlapyhien liikenneruuhkien takia on hyvä olla jotain nälkäisen lapsen rauhoittavaa mukana. Ruuhkaisten teiden ruuhkapiikit voi pidentää matka-aikaa tunneilla tietyillä leveysasteilla. 

Omassa autossa on totta kai helppo matkustaa, mutta toisinaan tarvii ottaa alle vuokra-auto. Autonluovuttajaa ei kannata päästää pois ennen kuin lastenistuimen käyttö on katsottu yhdessä. He eivät saa laittaa lasta istuimeen vastuusyistä mutta neuvoa voivat. Lämpimiin maihin talviaikaan matkatessa, kannattaa muistaa, että talvirenkaat eivät ole joka maan joka provinssissa pakollisia (ja siis vakiovaruste, vaikka lähettyvillä olisi hiihtokeskuksia) ja että talvidieselin puutteessa voi ostaa huoltsikalta putelin tököttiä, joka muuttaa tavallisen dieselin talvidieseliksi. Keliolosuhteet on tietysti helpompi huomioida jo autoa buukatessa, ja kympin kahden lisämaksusta saa alleen pitävämmät renkaat, bensapelin tai viilennystä ilmastoinnin muodossa. Erään vuokra-autokömmähdyksen jälkeen minusta tuli perheemme vuokra-autovastaava talviaikaan. Liukastelimme Dolomiiteillä kesärenkailla dieselauton kanssa...

Viinivaellus etelämpänä

Jos tarvitsee ottaa alleen taksi, kannattaa taksi tilata taksikeskuksesta ja lähteä matkaan tinkimättömällä asenteella. Lastenistuinta tai vauvakaukaloa ei ihan aina saa edes etukäteen tilattuun taksiin. Olemme toisinaan menneet taksilla lentokenttämääränpää-välejä Saksassa, Suomessa ja Iso-Britanniassa. Poikkeuksetta olemme saaneet lastenistuimen vain Saksassa, vaikka toisinaan tarjolla on ollut vain istuikoroke. Suomessa istuimen saa ennakkotilauttuun taksiin lähes poikkeuksetta, mutta vain taksikeskuksesta tilaamalla. Ennen matkaa he vielä soittavat takaisin, onnistuiko istuimellisen taksin saanti. Brittien systeemi on minulle vielä vieras. Toisinaan olemme saanet istuimen ennakkotilattuihin takseihin mutta ei aina. Voi olla, että vika on ollut tilaajassa, mutta voi olla myös kyse taksifirmojen vaihtelevasta politiikasta.

Joillain lentoyhtiöillä (esim. Easyjet) kuuluu vauvalippuun kaksi erikoismatkatavaraa (rattaat, autonistuin, kantorinkka, kantoreppu tms). Mikäli vuokra- tai taksifirman lastenistuimet mietityttää, voi paras vaihtoehto olla ottaa oma istuin mukaan. Tämä ei tietysti onnistu, mikäli kentälle meno tai sieltä lähtö on tarkoitus tehdä julkisilla. 

Julkisissa menopeleissä

Lastenvaunuja lykkivien ilmaiset matkat on poikkeuksellinen etuus, joka on kokemukseni mukaan mahdollista vain Suomessa. Muissa maissa saa kyllä vaunut sisään keskiovesta, mutta lippu pitää ostaa joko etukäteen automaatilta tai dösässä kuskilta. Keskivartalo siis kuntoon ennen ensimmäistä bussimatkaa vauvan kanssa tai sitten kuukausikortti taskuun.

Älä oleta myöskään esteetöntä kulkua metrolaiturille. Hissejä voi olla muutaman pysäkin välein tai sitten pari koko linjalla. Älä hätäänny: lapset vanhempineen matkaavat maanalaisissa näissäkin maissa ja mitä vähemmän hissejä on, sitä helpommin apulaiset ilmottautuvat ihan itse tai hetken odottelun jälkeen. Kärryt kyllä saadaan laiturille ja sieltä pois.

Joskus matka voi kestää ikuisuuden ja pienen ihmisen hermot menevät. Varaa mukaan hyvä viihdearsenaali. Meillä on aina toiminut hyvin omat kuvat ja videot kännystä tiiraillen sekä rusinarasia. Istuinpaikan voi myös valita vanhemman rouvashenkilön vierestä, jolloin tuurista ja kulttuurista riippuen saa joko apua tai paheksuvia katseita, kun vauvan hermot menevät.









torstai 14. tammikuuta 2016

Kaikki mukaan -strategia

Kaksi- ja monikielisille perheille eniten hypetettävä kielistrategia lienee OPOL (one parent, one language). Nyt olisi tarkoitus lyhyesti kritisoida sitä  unohtamatta kuitenkaan sen hyviä puolia. OPOLia on hehkutettu jotakuinkin sata vuotta. Sen periaate on, että omaksuminen tapahtuu kielittäin/ihmisittäin ja että lapsi menee kielissä sekaisin, jos ympäristö ei tarjoa hänelle niitä johdonmukaisesti. (Muita strategioita on mm. vähemmistökieli kotikielenä tai 1 vanhempi = 2 kieltä.)

Peukutan OPOLia: Se sopii meillekin parhaiten, koska emme osaa toistemme kieliä mitenkään täydellisesti. Meille sopii siis hyvin se, että minä puhun suomea ja mieheni saksaa. Näin pääpiirteissään toimimmekin, koska lapselle on hyvä puhua kielellä jota osaa hyvin. Ikään kuin varmuuden vuoksi lähes kaikki perheemme kaksikielisyydestä kuulevat varmistavat, että kai puhut suomea ja kai se jossain saksaakin kuulee. Puhun ja kuulee. Siltä osin siis kaikki kunnossa. (Olen toki myös törmännyt kysymyksiin siitä, että miksi haluan puhua lapselleni suomea, mutta en ole oikein osannut vastata, koska mielestäni emme ole puhuneet samasta asiasta.)

OPOLia vastaan kuitenkin sotii mielessäni ensinnäkin se, etten usko ettei omaksumiseen johtava oppiminen saisi sisältää ristiriitoja ja ettei lapsi niistä yli pääsisi. Lapset kun ovat uskomattoman hyviä oppimaan ja ymmärtämään. Lisäksi olen jälkipostmoderni yy eikä minulle/uun tietenkään sovi mitkään säännöt. Minulle on myös päivänselvää, etten voi täysin poistaa arkielämästäni tilanteita, joissa lapseni läsnäollessa en puhu suomea. Miten sujuu vierailu saksankielisten sukulaisten tai ystävien luona? Tai kun tapaamme sekalaista ystäväjoukkoa, jossa ainut yhteinen kieli on englanti? Puhumattakaan tilanteista, joissa lapsen puhuttelu vieraalla kielellä, jota kukaan muu ei ymmärrä, käsitettäisiin epäkohteliaaksi. (Esimerkkinä tilanne, jossa lapsi alkaa kaupassa kosketella banaaneja, eikä minun ymmärretä sitä häneltä kieltävän.)

Uskon, että lapsen maailma ei epäjohdonmukaisuuksista kaadu, ja että hän osaa nämäkin ristiriitaiset kielitilanteet selvittää ja myöhemmin elää niiden kanssa (ehkäpä jopa vähän paremmin, koska niistä on kokemusta)*. Kielen myötä lapsi sosiaalistuu osaksi ympäristöään. Olkoon se sitten yksi- tai monikielinen.

Uskon myös vahvasti sekä maha- että symbioosivaiheen erilaisuuteen, ja että silloin lapselle on tärkeää tunnistaa vanhempansa ja että tunnistus tapahtuu muun muassa kielen perusteella. Tai oikeastaan kielen suprasegmentaalien (mm. intonaatio), jotka hän on äidin vatsaan asti jo kuullut ja ne viestivät hänelle tutun tyypin läsnäolosta. Näköaistiin tuolloin ei voi tukeutua, joten kuulo- sekä myöhemmin tunto- ja hajuaistimukset tuovat tiedon ympäristöstä.

Kun vauvan huomio alkaa kiinnittyä muille kielen tasoille (esim. äänteet ja sanat), on tärkeää tarjota riittävästi ärsykkeitä, siis puhetta kaikilla kielillä. Kieltä omaksuttaessa säännöt pitää selvittää saatavilla olevasta puheesta ja lisäksi omaksutaan malli käyttää kieltä. Omaksuminen ei tapahdu tietoisella tasolla, joten strategisen stressin voi unohtaa. Tärkeää on puhua, puhua ja puhua, erityisesti vähemmistökieltä. Ärsykkeiden ja mallin puute muodostuu useammin kynnyskysymykseksi vähemmistökielen puhumiselle kuin enemmistö- tai ympäristökielellä kommunikoinnille.

Tärkeintä kuitenkin on, että lapsi haluaa puhua. Jos hän ei halua, ei hän varmasti puhu. Siis kaikenlainen lapsen luontoa tukematon toiminta (vänkkääminen, pakottaminen, kiristys ja uhkailu) on vain haitoksi. Kuinka monesti lapset tekevät sitä mitä heidän vanhempansa toivovat? Kuinka monesti lapset tekevät sitä mitä mummi, pappa, kummi tai täti pyytää? Nyt aletaan olla asiani ytimessä...

Pienen ulkosuomalaisen taianomainen suomalaisuushetki,
 joka ei varmasti unohdu, ainakaan ennen ensilumia. 
... riittävän mallipuheen ja puhemotivaation ohella tärkeää on ystävä- ja perhepiirin apu ja tuki. Siis esimerkiksi sinun. Päädyit varmasti lukemaan tätä sen takia, että lähipiirissäsi on monikieliä. Paras vaihtoehto on tietysti visiitti ja lapsen kanssa puuhastelu. Voit laulaa, lukea tai vähän vanhemman kanssa jo jutellakin. Jos ei pääse kylään, puhelinsoitto on hyvä vaihtoehto. Nykyään on tarjolla kaikenlaista näköpuheluankin, jos tuntuu että taaperon kanssa menee monologiksi. Pari minuuttia riittää, eihän se pitempään jaksaisi keskittyäkään.

Jos itse olet monikielen vanhempi, voit tukea muita. Leikkitreffit, muskari, satupiiri, kotivisiitti tai muumi-dvd:iden lainaaminen voi olla juuri se pieni asia, joka vaihtaa yhden iltapäivän kieleksi suomen. (Lasten lisäksi tämä motivoi vanhempia!!)

Kaksikieliseksi kasvattaminen olkoon siis koko yhteisön tehtävä.

--
*Huomautuksen sana: Koko tekstin oletuksena on, että lapsella ei ole kielen kehitysen erityisvaikeuksia.





maanantai 11. tammikuuta 2016

Ekoista sanoista uudissanoihin

Viime postauksessa jo ihmettelin juniorin muuttuvia sanoja. Muutos on mielestäni yksi kielen ihananimmista ominaisuuksista, koska kieli muuttuu koko ajan ja muutoksen suuntaa on vaikea ennustaa. Lapsenkielessä muutos on kuitenkin aivan erilainen ilmiö, koska siihen liittyy kiinteästi havainnoinnin ja kommunikoinnin kehittyminen.

Vauvavaiheen jokelluksen toistuvat tavut eivät vielä suoranaisesti viittaa asioihin, esineisiin tai ihmisiin eikä ei edellytä vastavuoroisuutta. Jokellus ei siis ole kommunikaatiota. Kaikki vauvat jokeltelevat, myös kuurot; ensin ääneen sitten käsillään. Pikku hiljaa nämä jokelluksessa käytetyt konsonantti-vokaalitavut, tai kädenliikkeet, alkavat palvella uutta tarkoitusta; viitata asioihin ja niillä aletaan siis viestiä. Nämä ensi sanat ovat vielä varsin kaukana tavoitteenmukaisesta ääntämystä, ja useimmat niistä käyvät läpi monta kehitysvaihetta, ennen kuin lapsen suusta tulee normeja vastaava versio.

Kesällä hiekkakakkujen sarjatuotannon kestosuosikki oli kokkolili. Niitä oli hauska sekä tehdä että tuhota. Kovin pitkään ei varmasti tarvitse miettiä, ennen kuin keksii, mikä eläin on kyseessä, vaikka ei yleisönä olisi ollutkaan. Nyttemmin lokolili loikoilee erään kirjan sivulla, jota usein luemme. Toinen paljon muuttunut sana on banaani. Kun kesällä puhuttiin naanista (banaani)syksymmällä naanesta (banane) tai banaanista ja nyt käytössä on vain ja ainoastaan manami.

Ensimmäinen saksankielinen sana puolestaan oli fos. Poika halusi kertoa minulle huomanneensa palapelin nurkassa pienen sammakon (saks. frosch). Ymmärsin hyvin, koska olin tilannetta paikan päällä seuraamassa ja osasin iloita juhlakkaasta hetkestä. Palapeli oli uusi, ja etsiskelimme sieltä eri hahmoja jo useampaa päivää syömisen lomassa. Mikäli en olisi ollut vieressä istumassa, olisin tuskin ymmärtänyt sanan tarkoitusta ja näin missannut ensimmäisen isänkielisen sanan. Käytin ymmärtämiseen aika paljon kontekstuaalista tietoa, siis sitä mitä ympäristössä näin. Moni muu olisi tätä ilmausta tuskin vielä sanaksi laskenut. Nyttemmin hän osaa jo sanoa sammakon komealla saksalaisella kurkkuärrällä, joka sanan ensitavuun kuuluu, sekä sananloppuisella suhinaässällä: rosch. Sana tuskin jäisi ymmärtämättä moneltakaan saksaa taitavalta, edes ilman kontekstuaalista tietoa.

Syyllinen ensimmäiseen saksankieliseen sanaan.
Tai muusa. Miten sen nyt ottaa.

Ymmärrän hyvin, miksi lapsen sanat eivät noudata kielen normeja heti alusta asti. Kuten aikaisemminkin olen jo kirjoitellut muun muassa ääntämismotoriikka laittaa puhumiselle selvät rajat. Vauvan puhetta dominoivat helpot äänteet, ja ne myös korvaavat vaikeita äänteitä puheessa. Mutta mistä johtuvat manamin-tyyliset normista uudelleen poikkeamiset? Siis kun on jo oltu hyvin lähellä oikeaa, mutta sitten lähdetään vielä käyttämään muita muotoja. Mitä ihmettä näille sanoille tapahtuu?

Kyse on konsonanttiharmoniasta. Se on lapsenkielen ilmiö, jonka mukaan lapsen sanojen konsonantit mukautuvat samankaltaisemmiksi. (Vokaaliharmonia on puolestaan aikuisten kielen ilmiö, jossa taivutuspäätteisiin valitaan samankaltaisia vokaaleja.) Ilmiö on varsin monipolvinen ja vaihtelee eri kielissä jonkin verran. Miten se toimii ja mistä sen voi tunnistaa? Äänteiden samankaltaisuus ei välttämättä ole heti läpinäkyvää, vaan perustuu äänteiden piirteisiin, siis esimerkiksi ääntöpaikkaan ja -tapaan. Otetaan esimerkiksi m, joka on huulten välissä äännettävä nasaali. Sen kanssa samankaltaisia ovat b ja p, jotka myös äännetään huulten välissä, ei kuitenkaan nasaalina osittain nenän kautta, vaan sulkemalla koko suu ja avaamalla tämä sulkeuma.

Joko keksit mitä banaanin b:lle tapahtui? Se nasalistui sanan muiden konsonanttien kaltaiseksi. Entä kokolilin k:lle? Sekin harmonisoitui sananloppuisten l:ien kanssa (lateralisoitui). Sammakossa puolestaan vuorottelee alkukonsonantti: ensin r oli liian vaikea ääntää, sen ilmestyttyä puheeseen f jäi pois, koska sananalkuiset konsonanttiklusterit on lapselle liian hankalia ääntää. 


sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Vaihtuu vai vaihtelee?

Lokakuussa sitten avasin aiheen äännevirheistä, joita myös puhevioiksi kutsutaan. Taaperon kohdalla en vielä puhuisi vioista tai virheistä. Varsinkaan kun on kyse niinkin monimutkaisista äänteistä, kuten suomen ärrä ja ässä. Siksipä haluan kirjoittaa siitä, miten suomen ja saksan ärrät ovat muodostaneet hauskan, vaikkakin varsin epäloogisesti vaihtelevan, järjestelmän juniorin puheessa. (Suomen ärrää siis tärytellään jossain siellä, missä deetäkin, kun taas saksan yleiskielen ärrä korisee syvemmällä suussa, melkein nielussa ellei sitten ole sanan lopussa, jolloin sitä tuskin äännetään.)

Tässä esimerkkejä parin viikon takaa (olen kirjoittanut ne ääntämyksen mukaan niin, että r on saksan r, a on saksan hiljainen r, l on suomen r): haalali, ämpäli, kypälä, motoopyölä suomalaisittain. Gross, rekka-auto, trekkea, traktoa, rollea (suom. iso, traktori, potkulauta) puolestaan kuuluu useammin saksalaisella ärrällä höystettynä. Pari hauskaa hybridiäkin olen kuullut: trakkoli ja motoallad sekä suomen että saksan ärrillä (jälkimmäinen on suomeksi moottoripyörä saks. motorrad) ja yhden varsin söpön: kaverili, jossa selvästikin korjattiin omaa ääntämystä. Esimerkkisanoista pystyy hyvin päättelemään, mikä poikaa kiinnostaa.

Ärrien käyttö määräytyy suurin piirtein puhuttavan kielen mukaan, mutta vaihtelua toki on. Ensin olin huomaavinani, että suomen r liittyisi suun etuosassa äännettäviin vokaaleihin (i, e, ä) ja saksan r takaosassa äännettäviin (u, o, a), mutta viime viikkoina jako ei enää ole ollut näin selvä. Jos näin kuitenkin olisi, voisi todeta, että jako perustuu assimilaatioon: käyttöön valikoituu se ärrä, joka on viereisten vokaalien takia vaivattomampi ääntää. Toisinaan ärrän ääntöpaikka ja laatu määräytyvät kielen mukaan, toisinaan koartikulaation mukaan, joskus ei kummankaan. Kun tätä ei selvästikään ole vielä opittu loppuun asti, jään mielenkiinnolla seuraamaan, miten tämä tästä kehittyy.

Olen myös huomannut, että joiden sanojen ääntämisessä on nykyisin paljon vaihtelua. Ennen sanat äännettiin samalla tavalla joka kerta, nyt sanan äännösasussa vaihtelee paljon muutakin kuin r. Yhtenä esimerkkinä traktori. Voi olla, että lähes samanlaiset sanat (traktori, trekker) sekoittavat leikistä innostuneet taaperon pään ja aiheuttavat vaihtelun. Varsinkin, kun suomen rekka-auto on vielä aika samanlainen saksan traktorin kanssa. Kyse ei missään tapauksessa kuitenkaan ole siitä, ettei hän tietäisi minkälainen moottoripeli milloinkin on kädessä, ja siksi veikkaisin innostuksen sekoittavat äänteet ja sanat toisinaan. Ajoneuvoista hän on kovin tarkka, mutta nehän ovat autokansaa nämä saksalaiset.

Miedän huudeilla pyörii tällainen vähäsen enemmän tuunattu kansallisaarre.

Toisinaan siis sanat ääntyvät oikein, toisinaan vähän hassusti. Välillä lapsi ääntää sanat hassusti, vaikka hyvin tietää oikean äänneasun. Yksi tällainen sana on viime viikkojen lempiaihe weihnachtsmann eli joulupukki. Juniorille saksankielinen sana taisi olla liian pitkä tai turhan hankala, joten hän käyttää siitä lyhennyttyä versiota einemann. Kun isovanhemmat leikillään alkavat häntä korjaamaan, alkaa poikkeuksetta tiukka väittely, jonka leikkimielisyydestä en ole aivan varma. Ei siis jää epäselväksi, etteikö hän kuulisi näiden kahden version eroa. Muita pitkiä sanoja, joiden ääntäminen vaihtelee kerrasta toiseen, ovat nuuskamuikkunen ja aamiainen, mutta itse en ole korjausten ystävä, en edes leikkimielellä. En epäile pätkääkään, etteikö hän näitä loppujen lopuksi oppisi ääntämään. Siksi myöskään epäile, etteikö hän oppisi ärrääkin oikein täryttelemään.