SOCIAL MEDIA

maanantai 30. toukokuuta 2016

Loma entisillä kotikulmilla

Ongelmat alkavat jo pakatessa, kun ei oikein osaa ajatella pakkaavansa lomamatkaa varten. Tuntuu vähän kuin olisi kotiin menossa, mutta ei sitten kuitenkaan, koska koti on jo taas jossain muualla. Sitten kuin matkan laatua itselleen todistellakseen pakkaa tavallistakin säntillisemmin ne lomatarvikkeet mukaan.

Matka jatkuu lentokentältä sukulaisiin, josta pariksi yöksi hotelliin, josta sukulaisiin, josta rakkaan ystävän luo kylään, josta pariksi yöksi hotelliin, josta sitten viimein kotiin. Kotimaansa asukkeja voisi moinen pyöritys pyörryttää.

Matkamaisemia miehen kotikonnuilta.


Sitä tietää hyvin minne on menossa ja millainen sää siellä on, mutta vaikeampi on ajatella, että arjen askareiden sijaan on tosiaankin tarkoitus lomailla. Tai ainakin jotain sinne päin. Siis ilman hotellia, uima-allasta ja illallisen jälkeisiä auringonlaskuja. Tiedossa on tosin sukulaisia, ystäviä ja vanhoilla kulmilla herkitelyä. Siis paljon rakkaita, rakkautta ja niitä kotikulmia, ei niinkään lepoa ja uuden etsintää.

Monta kertaa, jo viikkoja ennen varsinaista lomaa, huomaa miettivänsä keitä kaikkia täytyy tavata, mutta tapaamisia ei sitten saakaan sovittua. Yllättää itsensä ajattelemasta, että turha sitä on kalenteria liiaksi täyttää, ettei mene juoksemiseksi, vaikka varsinainen syy on kaveriähkyn ja siitä johtuvan henkisen krapulan välttely. Kaikki vois olla hetken kuin ennenkin, paitsi ettei ole, ja että jos nyt niin näyttää melkein olevankin, kotiutuminen uuteen paikkaan saa takapakkia. Parempi siis pysytellä turistina ja nauttia lomahetkistä niiden muutaman kanssa, joita tapaa.

Futuristisempi menopeli

Jos joku teistä klaaraa tämän kaiken vähän paremmin, kertokaa salaisuutenne.


tiistai 24. toukokuuta 2016

Siinä, siinä!

Pitkän aikaa naperolla oli käytössä vain saksan se/tämä eli das, kun hän halusi viitata johonkin asiaan lähellä tai kaukana. das kuului päivän mittaan varmasti lähemmäs sata kertaa: das, das äitille, das minulle, das papalle, das hier... Nyt das on saanut suomenkielisen parin siinä. 

Merkitykseltäänhän nämä eivät ole aivan identtiset, mutta lapselle ne olivat tarpeeksi lähellä toisiaan, eikä lapsen siinä-väärinkäytöksiä ei aina huomaakaana lausekontekstissa. Siinä missä siinä ilmaisee paikkaa, se viittaisi konkreettiin asiaan. Puhetilanteessa hän kuulostaa yllättävän usein käyttävän sanaa ihan oikein.

Lapsen puhuma suomi lisääntyy huimaa vauhtia, uusia sanoja tulee melkein päivittäin. Vaikka napero on ollut aika puhelias aina, puhe lisääntyy koko ajan jo siksikin, että hän alkaa käyttää kokonaisia lauseita. Pitenevien lauseiden lisäksi tendenssi on ollut viime kuina puhua minulle enemmän suomea kuin saksaa.

Tästä aloinkin miettiä kahden ja kolmen kielen työnjakoa lapsen arjessa. En aio kaivella tätä tässä vielä kovin paljon, mutta veikkaisin, että suomi kirii saksaa kiinni, ja ehkäpä jossain kohtaa "päihittää" saksan. Sitä en kuintekaan halua, vaan haluan että molemmat kielet kehittyvät tasaisesti ja pysyvät ikäluokan tahdissa. Lienee aika alkaa etsiä saksankielistä lastenlikkaa.







lauantai 21. toukokuuta 2016

Rapatessa roiskuu

Silloin tällöin eksyn lukemaan matkabloggareiden kirjoituksia, vaikka tuskin heidän kohdelukijoihinsa varsinaisesti kuulunkaan. Vaikka lomailla tykkäänkin, en suhtaudu matkustamiseen mitenkään intohimoisesti. Matka on minulle välttämätön paha ja päämäärä on sitten se päämäärä. Siellä loma alkaa. Voisin viettää lomani vaikka omalla takapihalla, jos vain säät sen sallisivat. Matkattua sitä nyt kuitenkin on tullut, vaikka enemmän työn ja perheen vuoksi. On sitä kaikenlaisia mokiakin tullut tehtyä. Tässä top 3 kamalinta matkakokemustani Exploras-blogin Miran innoittamana.

Kuvituksena vuorimaisemia etelästä...
Yksi kaunis perjantai-iltapäivä useampi vuosi sitten istuskelin Ferihegyin lentokentällä lähtöporttini vieressä odottavaisena. Olin menossa viikonlopuksi miehen luo Saksaan, enkä malttanut odottaa koneeseen pääsyä. Yhtäkkiä huomasin, että kaikki viereisten porttien lennot oli peruttu. Vilkaisu isommalle ruudulle kertoi karun totuuden, kaikki lennot oli peruttu. Vaikka minkäänlaista kuulutusta ei vielä oltu tehty, tiesin heti, että minun täytyy juosta niin lujaa kuin mahdollista lentoyhtiön lipputoimistoon vaihtamaan lippu seuraavalle mahdolliselle lennolle, muuten saisin unohtaa yhteisen viikonlopun. Tiesin, että saman lentoyhtiön lennoista ainakin kaksi oli juuri peruttu; yksi parin sadan paikan kone, yksi vajaan sadan paikan kone, joten varmasti ainakin parisataa ihmistä olisi kohta pienen lipputoimiston luukulla. Muutaman sekunnin uhrasin strategian miettimiseen, mutta totesin suurimman osan kanssamatkustajista olevan turisteja, joilla luultavasti on kaikilla ruumaan selvitetyt matkalaukut mukanaan, jotka juuri tulleessa kuulutuksessa pyydettiin ottamaan mukaan. Hyvä tästä tulisi, jos vain olisin nopea. Parin minuutin spurtin jälkeen olin jonossa toisena. Edessäni seissyt bisnesmies järjesti lipun uudelleenkirjoituksen puhelimitse ja katosi taksiin. Minun piti jäädä jonoon seisomaan, koska puhelimestani oli akku melkein loppu. Olin siis jonossa ensimmäisenä, kunhan saisivat nyt vain hätäkokouksensa pidettyä ja lippujen uudelleenkirjoitusstrategiansa hiottua. Olimme Itä-Euroopassa, joten tiesin tämän kestävän, enkä odottanut luovia ratkaisuja, kuten että kaikki matkustajat siirrettäisiin jollekin viereisistä lentokentistä, jotka kaikki olivat parin tunnin ajomatkan päässä, ja joilta lähti usampia lentoja illan mittaan eri puolille Saksaa. Puolentoistatunnin odottelun jälkeen lipputoimisto alkoi viimein vaihtaa lippuja. Pyysin lipun Wienin iltakoneeseen, koska tiesin ehtiväni Wienin kentälle ajoissa. Reitti oli tuttu, nyt vain oli jo kiire bussiasemalle... Muille tarjottiin lippuja lauantaille. Lentokenttä oli suljettu lennonjohtotornin vian vuoksi. Matkustajille tätä tosin ei kerrottu, mutta lipputoimistolla odotellessani ehdin sen verran surffailla, että nettilehdistä luin lennonjohtotornin sähkövioista, ja että se pysyisi kiinni ainakin lauantain.

Eräs kesä päätin ottaa polkupyörän mukaani Saksanmaalle, koska tiesin viettäväni siellä useamman viikon kesän mittaan. Yksisuuntainen lento Ryanairilla ja ylimääräiseksi matkatavaraksi pyörä, halvaksi tulisi. Tiesin pyöräni olevan järeämpää tekoa, joten koteloa tai suojamuovia se ei tarvitsisi.  Pahimmassa tapauksessa tarvitsisi pari pinnaa oikoa ja laittaa ketjut takaisin paikalleen. Ennen lentoa minun pitäisi ainoastaan irroittaa polkimet ja kääntää ohajustanko rungon myötäisesti. Eiköhän onnistuisi, ja jos ei, laittaisin itseni oikein nätiksi, tilaisinhan joka tapauksessa taksin lentokenttämatkaa varten, sitten vain pyytäisin kuljettajaa auttamaan. Asuinhan maassa, jossa naisia ei jätetä pulaan. Ei mennyt kuin Strömsössä. Kuljettaja ei saanut ruuveja höllättyä, vaikka miten yritimme. Päätin kokeilla lähtöselvitystiskillä. Ei, oli yksiselitteinen vastaus, polkimet pois ja tanko rungon myötäisesti. Lähdin etsimään kentän huoltomiestä, joka ei myöskään löytänyt oikeita työkaluja. Palasin lähtöselvitystiskille, ja kerroin että nyt jää joko pyörä tuohon terminaalin eteen useammaksi viikoksi tai otatte sen koneeseen. Tiesin, että tässä maassa on joka asiassa aina neuvottelunvaraa. Ok, otamme koneseen, mutta polkimet täytyy suojata muovilla. Avulias matkalaukkujen muovittaja muovitti polkimet, vaikka kojun vieressä oli emme muovita pyöriä -kyltti, ja se viimein kelpasi kyytiin. Kun laskeutumisen jälkeen odottelin pyörää erikoismatkatavaraluukulla ja näin sen tulevan tavalliselle matkalaukkuhihnalle, jaksoin taas nauraa.

... ja pohjoisesta.
Erään lyhyen Lapin mökkiloman jälkeen minun oli tarkoitus jatkaa Oulun kentältä Tukholman kautta Amsterdamiin, jossa mies tuolloin asui. Tulimme kentälle liian aikaisin, joten joimme kahvit lentokenttäkahviossa, jonka jälkeen äitini jatkoi automatkaansa etelään. Suuntasin lähtöselvitysautomaatille, josta varausnumerollani ei löytynyt mitään. Ei mitään, ei. Siirryin tiskille. Ei löytynyt, ei. Tiesin, että minun täyttyy tähän koneeseen päästä, enhän tuntenut yhtään ketään Oulusta, joten aloin soittaa lentoyhtiön lipputoimistoon. Ystävällisen asiakaspalvelijan avustuksella sain ostettua uuden lipun, joka ei edes tullut kovin kalliiksi, mutta vaihtoja tuli yksi lisää: Tukholman kautta Osloon ja sieltä Amsterdamiin. Sain ostettua lipun 20 minuttia ennen koneen lähtöä, ystävällinen lähtöselvittäjä otti ripeästi laukkuni ja antoi minulle tarkistuskortin, ja sitten suuntasin turvatarkastukseen, josta minut pyydettiin kuitenkin vielä takaisin lähtöselvitykseen. Ystävällinen lähtöselvittäjä kertoi, että koneen ruuma meni jo kiinni, joten matkalaukkuani ei voida koneeseen enää lastata. Minun täytyisi jäädä yöksi Ouluun. Hetkinen! Ostin juuri lipun, johon kuuluu matkalaukun kuljetus, sanoin. Kerroin lähteväni Amsterdamiin, ja odottavani heidän hoitavan matkalaukkuni kuljetuksen, koska minut oli laukkuineni selvitetty lähteväksi. Toivotin hyvät viikonloput ja lähdin juoksemaan koneelle. Ensimmäisellä välilaskulla sain tekstiviestin: laukkuni lähti toisen lentoyhtiön lennolla Helsinginkautta Amsterdamiin, jossa se olisi 10 minuttia ennen minua. Loistavaa, ajattelin, mutta onkohan aivan sääntöjen mukaista... En kuitenkaan jättänyt heille kovinkaan monta vaihtoehtoa, ja matkalaukussa oli ainekset poronkäristykseen sekä miehen lempparirieskaa ja poroleikettä, joten päätin jättää pohdinnat sikseen. Saisin kuin saisinkin tehtyä miehen after workeille kutsumalle työtiimille hiukopaloiksi pororieskapaloja!

Toisinaan on siis vika ollut itsessä, toisinaan olosuhteissa, mutta aina on perille päästy. Minkälaisia koettelemuksia sinulle on matkan varrella kertynyt?
torstai 19. toukokuuta 2016

Pyöräillen paikasta toiseen

Miljoonametropolin keskustaan muuttaminen tarkoitti meille autosta luopumista. Täytyy myöntää, että etukäteen mietimme paljon, miten selviämme lapsen kanssa autotta, vaikka lapsi tuskin autoa kaipaa. Taitaa autot olla vanhemmille tärkeämpiä. Paikallisen ystäväperheen mukaan autosharing on näillä kulmilla helppoa, kunhan lastenistuin on omasta takaa, joten päätimme yrittää. Jos autoton elämä osoittautuisi liian hankalaksi, oli varasuunnitelma ottaa miehelle töistä tarjottu auto.

Eikä ratkaisumme ole ensi viikkojen jälkeen enää kaduttanut. Ei meinaa tarvi enää miettiä, milloin saa auton tankattua, pestyä, imuroitua ja mihin h*****n sen taas parkkeeraisi. Ei tarvitse enää googlemapsilta kysellä kannattaako matkaan lähteä julkisilla, pyörällä vai autolla eikä ruuhka-aikoihin ajoittuvia siirtymisten reittejä tarvitse alkaa suunnitella päivää ennen. Ei tarvitse motarille suunnatessa kuunnella liikenneradiotiedotteista tienumeroita eikä turistina miettiä onko sitä nyt matkalla kyseistä tietä etelään (tie auki) vai pohjoiseen (tie tukossa). Matkaanlähdöstä on tullut spontaanimpaa eivätkä kulkuvälineet vaadi viikottaista huoltoa. Ainut asia joka harmittaa, on yhteisestä matkamusiikista luopuminen.

Autosharingia emme ole vielä alkaneet selvitellä, eikä viikonloppureissullekaan ole vielä pohdittu vuokra-autoa. Sen sijaan käytämme paljon julkisia, junia, jolloin nappaamme lapsen usein kantorinkkaan, sekä pyöriä, vaikka en ensimmäisten viikkojen pyöräkokeilujen jälkeen uskonutkaan uskaltavani pyöräillä lapsi kyydissä. Nyttemmin olen huomannut, miten paljon nopeammin pyörällä paikasta toiseen pääseekään, kunhan suunnittelee reitit oikein! Vaikka sivukaduilla pysyttely pidentää matkaa vähäsen, olemme silti paljon nopeampia kuin muuten olisimme. Harvemminhan sitä lapsen kanssa toiselle puolelle kaupunkia suunnataan, ja miten paljon enemmän sitä sivukaduilla kaikenlaista näkekään (kissoja, oravia, lintuja ja koiria!), kun liikenteen melulta on avoinna muille aistiärsykkeille.

Kunnon eväät mukaan! Istuimia meillä on kaksi:
tällainen jota ei voi säätää,
sekä sellainen jonka selkänojan saa laskettua.
Päikkäriaikaan suosimme jälkimmäistä.
Vaikka toitotan monesti paikallisten tapojen omaksumisen tärkeyttä ja sulautuvani valtaväestöön melko nopeasti, pyöräily on minun yhden naisen vastarintani. Siitä en halua luopua, vaikka kuinka herättäisin kummastusta lapsen kanssa pyörän päällä.

Yhdellä ensimmäisistä pyöräretkistämme muutamaa vuotta nuorempi cityläinen tuli kertomaan, miten hän kunnioittaa mutta silti ihmettelee, miten te äidit teette sen. Niin minkä? Pyöräilette jälkikasvunne kera täällä miljoonakaupungissa. Valitettavasti minun piti tuottaa hänelle pettymys ja kertoa meidän meidän muuttaneen Lontooseen edellisviikolla ja että kokeilukertoja tässä vedellään, enkä niiden perusteella ollut kovin vakuuttunut lapsen kanssa pyöräilyn mahdollisuuksista tuolloin. Pettymystä tasoittaakseni kerroin meidän kyllä pyöräilleen entisessä kotikaupungissamme, jossa sielläkin oli lähes pari miljoonaa asukkia, mutta tämä ei enää vakuuttanut keskustelukumppaniani cityperheen pyöräilymahdollisuuksista.

Ainut mikä pyörästä ja kantorinkasta puuttuu,
on tällainen torkkutuki.
Tuolloin en ollut vielä ymmärtänyt vältellä pääkatuja ja pysyä pois tietyiltä sivukaduiltakin ruuhka-aikoina. Googlen ehdottama reitti ei siis ole paras mahdollinen pyöräilevälle kaupunkilaisäidille, vaan paras reitti löytyy etsimällä ja olosuhteet mukaan laskien. Kahden vilkkaan pääkadun läheiset sivukadutkin ovat vilkkaita ruuhka-aikoina, mutta mitä kauempana pääreiteistä ollaan, sitä vähemmän autoja on. 

Näiden oivallusten jälkeen alkoi pyöräily taas maistua, ja viimeksi viiletimme pyörän päällä tänä aamuna. Hiljaisilla sivukaduilla uskaltaa jopa ottaa niin kovat vauhdit, että takapenkiltä alkaa kuulua riemunkiljahduksia, ja mikäs sen ihanampi aamun aloitus olisikaan.


tiistai 17. toukokuuta 2016

Kielistä, kielloista ja uhmasta

Vauvoilta harvemmin kielletään muita kuin vaarallisia tai terveydelle haitallisia aktiviteetteja. Leikki-ikäisten kieltolista on sitten jo pidempi, koska kiellettyä alkaa vaarallisten aktiviteettien lisäksi olla myös kaikenlainen ei-toivottu toiminta.

Kieltosanassa on paljon valtaa. Sillä sekä ohjaillaan että kasvatetaan lasta, ja viimeistään uhmaiässä siitä tulee kynnyskysymys. Kynnyksellä tarkoitan ärsytyskynnyksen ylitystä, joka on uhmaikäisen taaperon kanssa väistämätöntä monestakin syystä. Ärsytyskynnys on ennalta-arvaamaton, matala ja kun ärsytys on jostain kimmokkeen saanut, on uhmakohtausta enää vaikea kontrolloida.

Väittäisin, että kieltosana oli yksi ensimmäisistä sanoista, jonka napero oppi aikoinaan ymmärtämään. Ensin suomeksi, sitten saksaksi. Reilun puolitoistavuotisen olemassaolonsa aikana se on käynyt läpi monta (enemmän ja vähemmän redundanttia) transformaatiota: ei - eikö - eikä - nei - nein - no, ja nykyisin toki elää useammassa kielessä rinnakkain, eli ensimmäisenä opittu ei suinkaan ole jäänyt käytöstä pois, vaikka se oikeaa muotoaan hakikin

Nyt se on ilmestynyt keskusteluihimme englanniksi. Uhmaikäisen sanavarastossa se on saanut pienen lisämerkityksen; siihen liittyy enemmän uhmaa kuin muiden kielen vastineisiin. Lapselle se vaikuttaisi lisäksi olevan vähän vahvempi kielto kuin toisinaan tehottomaksi todetut ei ja nein ja usein se lisätään tehostamaan jompaa kumpaa: ei das, no! (suom. ei sitä, ei!)

Eräs aamu myös kuului tiukka vaatimus: I want sandmänchen! jossa oli englantia ja saksaa sekaisin, vaikkakin aika loogisesti (suom. haluan katsoa nukkumattia), koska nukkumattia katsomme vain saksaksi ja ensimmäisen persoonan haluamisia hän kuulee päivän aikana enemmän englanniksi.  En kyllä tiedä, ymmärsikö hän lauseen merkityksen kokonaan vai onko hän ehkä ennemmin oppinut sen käyttökontekstin perusteella. Kieltosanat eivät siis ole ainoa uhman merkki, joka meillä kuuluu englanniksi.

Uhmatilanteita lapsi näkee ja uhmakäytöstä hän omaksuu vähän vanhemmilta leikkikollegoiltaan englanniksi hoitopäivien aikana, joten luonnollisestikin meillä uhmaillaan enemmän englanniksi, ja tästä syystä englannin no'lla on lapsesta enemmän tehoa. Sinänsä mukavaa, että uhmatilanteisiin liittyvä kieli on useammin englanti, ei tunnu vastaväittäjälle niin kovin henkilökohtaiselta, mutta en  kyllä usko että tämä on pysyvää.







lauantai 14. toukokuuta 2016

Hiljaisia nuo suomalaiset

Pari kuukautta sitten kuulin eräältä aikuiselta suomalaissyntyiseltä kolmannen kulttuurin kasvatilta kiinnostavan, vaikkakin ensi kuulemalta aika kliseisen, mielipiteen. Hänen mielestään suomalainen kulttuuri rajoittaa ihmisten sosiaalista kanssakäyntiä paljon, ja tästä syystä hän koki suomalaisten elämäntyylin varsin yksinäiseksi. Hän asui ensi kertaa Suomessa vasta aikuisella iällä, joten hän ei ollut sosiaalistunut supisuomalaiseen kulttuuriin lapsesta asti. Helpotuksen tiukahkon sosiaalisen koodiston kanssa elämiseen toi kuitenkin lähempi tutustuminen japanilaiseen kulttuuriin, jonka käytösnormit hän totesi vieläkin tiukemmiksi.

Uskoisin, että edellisen voi monikin Suomessa kasvaneista ulkosuomalaisista allekirjoittaa. Ulkosuomalaisuuden alkuaikoina Suomessa niin puhelias suomalainen onkin se hyvin stereotypiaa toteuttava hiljainen suomalainen kaikkialla muualla, kunnes sitten alkaa pikku hiljaa omaksua kaikenlaisia vaikutteita ympäröivästä kulttuurista. Vaikka ympäröivä kulttuuri näkyy ensin ehkäpä vain jääkaapissa, näkyy se ennemmin tai myöhemmin myös käytöksessä.

En voi sanoa olevani kolmannen kulttuurin lapsi, mutta jossain määrin irti useamman kulttuurin normaalia koskevistä säännöistä. Jos teen jotain omituista, hassua tai väärää täällä Briteissä (tai Saksassa tai ihan missä vain Pohjoismaiden ulkopuolella) saan luultavasti osan siitä anteeksi, koska en selvästikään ole britti (enkä saksalainenkaan). Jos tekisin jotain omituista Suomessa, minulle varmastikin tuhahdeltaisiin vähän todennäköisemmin, koska en ulkonäöltäni enkä puheeltani erotu alkuasukkaista juurikaan, ja minun siis odotettaisiin noudattavan kirjoittamattomia käytössääntöjä kuten kunnon suomalaisen kuuluukin.

Nykyelämässäni ulkosuomalaisena voin toteuttaa suomalaisuuttani varsin vapaasti: voin poimia elämääni ne suomalaisuuden piirteet, jotka minulle luontevasti sopivat, ja jättää loput toteuttamatta. Näin ainakin silloin kun en ole Suomessa. Mikäli asuisin Suomessa, en voisi valita yhtä vapaasti pahennusta herättämättä. Samalla tavalla voin poimia piirteitä joka kulttuurista, johon tutustun, omien mieltymysteni mukaan.

Mitä paremmin on sisällä vieraassa kulttuurissa, sitä todennäköisemmin joutuu hyväksymään myös elämää jossain määrin rajoittavia vieraita sosiaalisia sääntöjä osaksi arkeaan. Kuten vaikka sen, että Saksassa lapset eivät saa aiheuttaa epäjärjestystä julkisissa tiloissa, kun taas Britanniassa lasten melua ja vauhtia lähinnä vain naureskellaan. Tai että Italiassa on turha mennä ravintolaan lounaalle suomalaisittain yhdeltättoista, illalliselle viideltä, kun taas monissa muissa paikoissa saa mitä tahansa ateriaa mihin aikaan tahansa.

Kotimaan tapoja ei saa tuotua ulkomaille eikä ulkomailla opittuja tapoja kotimaahan  tai jos saakin ne täytyy unohtaa ulos lähtiessä kotiovelle, ja kodin ulkopuolella pitää sulautua valtaväestöön ainakin joissain määrin. On helpompi mukautua kuin muuttaa ympäristöään. Kokonaan ei voi valtaväestöön sulautua, jotain omaakin täytyy säilyttää. Voi olla että elämästä tulee aluksi tasapainoilua vieraan ja oman välillä, mutta toivottavasti tasapaino löytyy. Jokainen sekoittaa oman kulttuuricocktailinsa, toiset tarvitsevat enemmän uutta, toiset enemmän vanhaa. Voi olla että tapapainon löytääkseen täytyy testata ensin monenlaisia ääripäitä.







maanantai 9. toukokuuta 2016

Taapero muutti

Kun muutosta on kulunut jo lähes kolme kuukautta, lienee aika tehdä jonkinlainen välitilinpäätös siitä, miten se naperolta sujui. En oikein tiennyt, mitä odottaa, mutta aikaisempien pidempien mummola- ja muiden reissujen perusteella kuvittelin, että lapsi selviää tästäkin muutoksesta sen suuremmitta ongelmitta. Lisäksi sain blogin kautta kannustavia kommentteja ja muiden kokemuksia. Ne auttoivat uskomattoman paljon!

Ensimmäinen viikko uudessa maassa sujui vanhoja rutiineja noudattaen, koska asustelimme vielä miehen väliaikaisasunnolla Pyhän Paavalin katedraalin nurkilla. Olimmehan olleet asunnolla pari kertaa syksyn ja talven mittaan: asunto ja nurkat olivat tutut, vaikka löysimme paljon uuttakin.

Sitten saapuivat tavaratkin ja siirryimme uuteen osoitteeseen. Lapsi oli kaikesta innoissaan, joten suurempia muutoksia en huomannut. Hän oli omasta huoneestaan jopa niin innoissaan, että ei suostunut enää nukahtamaan iltaisin meidän sänkyymme (josta meillä oli tapana kantaa hänet omaan sänkyynsä).

Parin viikon kuluessa hän aloitti uusiin hoitokuvioihin totuttelun, ja sekin sujui kuin konkarilta, vaikka muutaman viikon päästä alkoikin eroahdistus vaivata. Tätä osasin odottaa, joten yllätys se ei ollut: Saksan hoitotätimme kertoi tästä jo vuosi sitten, että vaikka ensimmäiset hoitoviikot olisivat helppoja, kaikilla lapsilla tulee jonkinasteinen eroahdistus neljän, viiden viikon kuluttua uuden aloittamisesta. Rankkaahan se oli, lähettää huutava lapsi hoitotätinsä ja -kaverinsa kanssa leikkikentälle, mutta tiesin eroahdistuksen kuuluvan kuvioihin, ja itkukin loppui heti kun katosin näkyvistä. Pari kertaa napero alkoi kuulemma lauleskella heti itkukohtauksen jälkeen, joten ei se nyt niin kovin vakavaa voinut olla.



Uuteen kotiin totuttelu ja hoitopäivät siis sujuivat heti alusta asti. Murheenkryyniksi osoittautuivat iltapäivät, jotka vietimme naperon kanssa totuttuun tapaan läheisillä leikkikentillä. Hän ei oikein osannut lähteä leikkimään ilman minua: äiti tarvittiin jatkuvasti vierelle leikkiä avustamaan siinä, missä Saksassa sain keskustella muiden vanhempien kanssa aika rauhassa. Diagnosoin kasvaneen läheisyystarpeen johtuvan vieraasta kielestä, jota muut lapset puhuivat, sekä uusista ympäristöistä, joten aloimme käydä yhdellä ja samalla leikkikentällä.

Kuukauden päivät kului, eikä iltapäiviin tullut helpotusta, joten päätin alkaa etsiä meille suomenkielistä seuraa. Seuranhaku oli onneksi helpompaa kuin olin osannut kuvitellakaan, vaikka emme ehdikään merimieskirkon muskariryhmään. Se kun on työpäivän aikana toisella puolella kaupunkia hankalasti vielä juuri ennen päiväunia. Onneksi lähiseuduillamme asuu muutamiakin taaperoita, joiden kotona puhutaan Suomea, joten jonkinlaisia kohtalontovereita oli helppo löytää.

Tässä välissä napero sai odotetun vieraan vanhoilta kulmilta, ja uskonkin, että rakkaan kaverin näkeminen helpotti kotiutumisprosessia huimasti: kaikki vanha ei siis kadonnutkaan.

Sitten eräs iltapäivä pari kuukautta muuton jälkeen suuntasimme vähän kauemmas kotoa  eräälle isolle leikkikentälle, jolla napero käy hoitopäivien aikana: napakymppi. Leikkikenttä oli tuttu, valtavan kokoinen ja lisäksi siellä oli hiekkalaatikko, joita ei paljon Lontoosta löydy mutta joka on lapselle Saksasta tuttu ja rakas leikkipaikka. Niiden parin tunnin aikana, jotka täällä vietimme, ei lapsi juuri minua kaivannut ja kun aloimme tehdä lähtöä kotiin, ei siitä ollut tulla mitään. Tiesin, että hän on kotiutunut uuteen kotiin ja uusiin ympäristöihinsä. Tiesin, ettei enää tarvitse murehtia.






keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Paluumuuttohaaveista

Aina silloin tällöin jokainen ulkosuomalainen varmasti mietiskelee paluuta kotimaahan; onnistuisiko, sujuisiko helposti vai onko se sittenkään järkevä ajatus. Juhlapäivien tienoot ja kesälomailut ovat varmasti piikkejä paluumuuttohaaveille. Toisilla paluuhaaveet voivat olla totisempia, toisilla kaukaisempia, joiden ei koskaan oletetakaan toteutuvan. Joillekin riittää vain ajatus siitä, että joku päivä voi vielä palata. Toiset haluavat konkreetimpaa keskustelua ja alkavat suunnitella paluuta. Muille ulkosuomalaisille näistä harvemmin puhutaan. 

Muutama ystäväni on lähtenyt takaisin vuosikymmenen tai kahden ulkomailla asustelun jälkeen. Päätökset ovat olleet loppuun asti mietittyjä ja ne ovat pitäneet, vaikka paljon on pitänyt taakseen jättää. Helppoa paluu tuskin on ollut, siis käytännön asioiden järjestelyn jälkeen, vaikka sitä ei ole minulle kerrottukaan. Olen kuullut monet ihastelut paperiasioiden setvimisessä: Puhelinliittymän sai kahdessa minuutissa! Ajanvaraus hoitui netissä! Sekä muista uusvanhan kotimaan ihanuuksista: Talkkari säätä lämpöpatterit vaikka itse olisi töissä, koska yleisavain! Kaiken voi maksaa nettipankissa! Uudelta parvekkeelta avautuu ihana metsämaisema! Naapurien kanssa ei tarvitse jutella!

Paluumuuttaja pääsee nauttimaan nostalgiasta sekä yksinkertaisesta elämästä: Pingviinituuteista, valoisista kesäöistä, nuotiomakkarasta ja hämyisistä talvi-iltapäivistä. Syysilma tuntuu raikkaalta ja järvivesi kylmältä. Verovirkailijaa ymmärtää, työkkärin ohjeet ovat yksinkertaiset eikä nettipankkia avatessa nouse verenpaine. Kaikki tarvittava löytyy ilman päiväkausien selvittelyä ja työpäivä lyhenee kertalaakista lounastauon verran. Mutta mitäs sitten jos ensimmäinen kesä onkin kylmä, syksy sateinen ja talvi leuto, haaleneeko rakkaus?

Monet uudet tavat täytyy myös unohtaa tai ainakin piilottaa: hissiin mennessä ei kuulu tervehtiä toisia, lounaan aluksi ei toivoteta ruokahaluja eikä todellakaan tilata viiniä ruuan kyytipojaksi, pubissa ei maksella toisille kierroksia eikä poskipusuja jaella kenellekään ja kahvilassa pöytään istutaan vasta kun on kahvi kaadettu ja maksettu.

Alku ei kuitenkaan välttämättä ole helppo: monet paluumuuttajat kokevat syrjintää työelämässä tai työhaastatteluissa eikä vapaa-ajan aktiviteetitkaan tule kotoa hakemaan. Paluumuuttajan tarvitsee tehdä töitä asettuakseen ihan yhtä lailla kuin maahanmuuttajan, mikä voi omassa kotimaassa tuntua oudolta. Mitä kauemmin on oltu pois, sitä enemmän on työnsarkaa. Jos on vielä opiskellut tutkinnonkin ulkomailla, voi joutua sen laatua perustelemaan yllättävissäkin tilanteissa, varsinkin jos opiskelumaa tai -kaupunki ei ole keskustelukumppanille tuttu. Kotoutumisen tohinoissa voi huomata joutuneensa mete-jaottelun ulkoringille ei kenenkään maalle, josta on yritettävä takaisin muiden alkuasukkaiden joukkoon.

Meille paluumuuttohaaveet ovat aika kaukaisia, mutta silti silloin tällöin mielessä. Olemme sopineet, että Suomeen muuttoa aletaan miettiä konkreetimmin, jos toiselle meistä on töitä tarjolla. Silloin tällöin käymme haastatteluissa, vaikka etsimme töitä aika verkkaiseen tahtiin ja varsin passiivisesti. Yritämme kuitenkin luoda ja pitää yllä jonkinlaisia verkostoja. En kuitenkaan usko, että paluumme konkretisoituu lähitulevaisuudessa. Syitä tälle on monia; sekä yhteiskunnallisia että ammatillisia.

Emme silti halua unohtaa ajatusta kokonaan, joten toisinaan keskustelemme siitä. Silloin tällöin kun ajatus Suomeen muuutosta näyttää ajatuvan kauemmas ja kauemmas, alamme selailla myynnissä olevia mökkejä ja haaveilla omasta kesäparatiisista.














tiistai 3. toukokuuta 2016

Schöne Grüße aus London!

Da wir nicht mehr in Deutschland wohnen, habe ich gedacht, dass ich auch auf Deutsch oder Englisch schreiben sollte, so dass alle unsere Freunde über uns und unseren Knirps lesen können.

Also, hier kommt das Erste deutsche Posting! Was haben wir hier schon erleben? Ganz viel, aber manchmal fühle ich, wir haben gar nichts gemacht: Wir sitzen nur zuhause, kochen, machen unsere Einkaufsrunde und spielen. Eigene Alltagsroutine sind immer schwer von außerhalb zu gucken, und auch wenn mann es probiert, sieht man keine wunderbaren Sachen, nur einen langweiligen Alltag.

Ein paar von Bilder von unserem Ausflug nach New Forest, ein Nationalpark...

Zuerst haben wir natürlich nach Tagespflege für den Knirps gesucht. Hier gibt's mehr zu bedenken als nur die Entscheidung zwischen Tagesmutter und Kita, weil mann bezahlt Tagesbetreuung selbst, und deshalb muss man nicht begnügen mit was gibt's, sondern man hat mehr Möglichkeiten. Ein paar Sachen kann der Kleine schon auf Englisch sagen, aber was uns am meisten freut, ist das er sich wohlfühlt mit seiner Spielkollegin und das es ihm Spaß macht. Und wenn es ums Sprachen lernen geht, hilft mann sich gegenseitig aus. Eines Tages hörte ich dieses Gesprich, es ging darum, die Treppe runter zu gehen und das Kuscheltuch zu finden:

Let's go down!                             
Tuch! 
Yes, Tuch, guck mal, Tuch! 

... wo ganz viel Ponys sind und die alle frei schlendern...

In einer Großstadt hat man viel mehr zu tun als irgendwo anders. Seit wir hier wohnen, haben wir eine Vorlesung über Mehrsprachigkeit gehört, und gleich danach unsere Sprachstrategie ein bißschen ausgefeilt. Als Ergebnis spricht der Knirps jetzt mehr Finnisch mit mir und Deutsch wie bisher. Ich hätte das nicht geahnt, dass wir nach England umziehen müssen, bevor er einsprachig Finnisch mit mir spricht, aber so sieht's aus! Ich freue mich natürlich darüber, und dass freut mich auch, wie viele neue Sachen er jeden Tag lernt.

Vor allem fuehlen wir momentant, dass das Leben weitergeht auch nach einer so großen Veränderung. Alltags Routine muss man vielleicht ein bißchen suchen und verändern so dass man alles findet was man braucht, und dass muss man akzeptieren, dass man nicht alles genau so machen kann, wie man es früher gemacht hat, die Engländer sind keine Deutschen, die müssen sich nicht verändern nur weil wir hier sind, und das ist gut so. (damit meine ich Baukultur, Vehrkehr und Öffies, Brot, also, alles keine große Sachen...)


... und beim Autofahren muss man aufpassen!