keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Laatikollinen luomuvitamiineja kotiovelle toimitettuna

Yksi asia johon ei ole ollut ulkomailla vaikea tottua on se, että lähes kaiken voi tilata omalle kotiovelle. Toki toisinaan tulee tilailtua myös pakon sanelemana. Jos ei ole hajuakaan, missä uudesta kotimaasta löytyisi antennijohto puhelimeen tai lasten kenkäkauppa ja uudet kumpparit tarvitaan pikimmiten, täytyy ne tilata netistä.

Satunnaisten vaateostosten lisäksi olen jäänyt koukkuun siihen, että ruokaa ei välttämättä tarvitse lähteä marketista hakemaan, vaan senkin saa tilattua kotiovelle. Tiedän, että tämä kuulostaa ruokahifistelijöistä aivan karmealta, mutta lue postaukseni loppuun. Tykkään itsekin kokkailla ja olen tarkka tuoretuotteiden laadusta.

Tapanani on ollut tilailla peruselintarvikkeet viikon, kahden välein sekä vihannekset viikottain. Jos ja kun kauppaan lähden, ostoslista ei ole pitkä kuin nälkävuosi, vaan haen kaupasta kahta tai kolmea juttua, ja näin lapsenkin hermot ehkäpä ostosreissun juuri ja juuri kestävät, ainakin kassalle asti. 

Ruokatilaus nettimarketista

Urani nettimarkettien asiakkaana alkoi, kun lapsi syntyi. Totesin, että vauvanhoidolta ei oikein ehdi muuta kuin nukkua, joten kaipailin jonkinlaista perustavanlaatuista arjen yksinkertaistajaa ja löysin Rewe-onlinen. En halunnut käyttää kaikkea liikenevää energiaani kauppareissuihin ja niiden valmisteluun vaan varsinaisen ruuan valmistamiseen. Ennen lasta söimme sen verran harvoin kotona, että elintarvikkeiden ostelut hoidettiin viikonloppuisin ja lähinnä läheiseltä torilta, vaikka oikein hyvän juuston, viinin tai vihannesten perässä oli silloin vielä aikaa lähteä vaikka toiselle puolelle kaupunkia.

Erään kerran Saksassa suuntasin päättäväisesti markettiin tietöistä ja perjantaialkuiltapäivän orastavasta ruuhkasta huolimatta, koska olin autuaasti unohtanut naputella ruuat nettikaupan ostoskoriin ajoissa. Navigaattori kertoi marketin sijaitsevan 1,7 kilometriä (7 minuutin ajomatkan päässä) kotiovelta, joten päätin vielä ottaa tietoisen riskin ja ostaa jopa jäätelöä. Kun kurvasin autolla pois marketin parkkipaikalta, totesin tehneeni yhden emävirheen sekä yhden pienemmän mokan: kauppaan perjantai-iltapäivällä ja vielä jäätelöä! Ruuhkan ja niiden samperin tietöiden takia kotimatka kesti reilun tunnin, josta lapsi lauleskeli kanssani ensimmäiset parikymmentä minuuttia, sitten hän huusi puolisen tuntia, kunnes lopulta nukahti aivan väärään aikaan päivästä. Olisihan tämän aurinkoisen kesäiltapäivän voinut istuskella puistossakin, mutta tulipahan todettua, että ruokatilaus netistä voi olla toisinaan ihan kaikkien hermoja säästävä ratkaisu.

Luomuvihanneksia suoraan tilalta kotiovelle Englannissa ja Saksassa

Netin vihannestarjontaan puolestaan tutustuin, kun napero lähestyi puolen vuoden ikää ja raskauden loppuvaiheessa ja vauva-arjen alkuvaiheessa meitä opastanut kätilömme tuli viimeiselle kotikäynnille kertomaan meille soseiden saloista ja tarkastamaan naperon kehityksen tilan. Hän kertoi samalla, että kauden kasvikset olisi mahdollista tilata luomutilalta kotiovelle. Emme olleet uskoa korviamme: luomukasvikset kotiovelle! Miksi ihmeessä emme koskaan aikaisemmin olleet tästä kuulleet? Hän kertoi monien alueen vanhempien tilaavan viikottaisen vihanneslaatikon, koska näin ei tarvitse miettiä, mitä makua milloinkin kokeillaan. Kokeilussa olisi kauden parhaimmistoa, eli mitä ikinä luomulaatikosta löytyykään. Halutessaan voisi tilata myös tiettyjä vihanneksia tai oikeastaan mitä vain ruokatuotetta, mutta yhtä kaikki: tuoreen luomuruuan äärelle pääsisi helpommin.

Kun napero lopulta alkoi syödä tavallista ruokaa, vaihdomme vihanneslaatikon hedelmälaatikkoon, ja laatikollinen tuoreita luomuhedelmiä ilmestyi viikottain kotiovelle. Tähän oli vähän liiankin helppo tottua ja todellakin toivon, että olisin kuullut tästä mahdollisuudesta jo paljon aiemmin. Kuten aiemminkin olen jo kirjoitellut, tuoreiden ja laadukkaiden kasvisten ostaminen ei aivan joka maassa ole niin kovin yksinkertaista.

Englannissa kotiovelle tilailu ei sujunutkaan heti aivan ongelmitta. Toistuvista yrityksistä huolimatta en saanut ensimmäisten kuukausien aikana huoltoyhtiön tyyppejä kiinni (minä tyhmä jätin viestejä vastaajiin ja kuvittelin jonkun ne kuuntelevan), ja saimme kytkettyä puhelimemme ovikelloon vasta reilu viikko sitten. (En edelleenkään ymmärrä, miksi ovikello pitää kytkeä oikeaan puhelimeen. Missä on ovipuhelin?) Oli siis tuurista kiinni, saimmeko lähettien tuomia paketteja. Yleensä saimme, jos joku sattui portin lähetille avaamaan tai lähetillä sattui olemaan mukanaan tilaajan puhelinnumero, koska ovikello soitteli eetteriin. En kuitenkaan uskaltanut alkaa tilata elintarvikkeita ennen kuin tiesin, että kotiportilta sisään yrittävä saa minut varmasti kiinni.



Mutta voi sitä jälleennäkemisen iloa, kun sain pitkästä aikaa luomuvihannekset ja -hedelmät taas kotiovelle! 

Luomutilalta saa tilattua kaikenlaisia elintarvikkeita oluesta jukurttiin. Kaikki on pienyritysten valmistamia tuotteita ja kaikki on luomua! Tilan nettisivuilta voi myös tarkistaa uudet yhteistyökumppanit ja lukea heidän haastattelunsa. Saksassa valinnanvaraa ei ollut ihan yhtä paljon kuin Englannissa ja siellä keskityttiin kauden tuotteisiin siinä missä Englannissa näyttäisi saavan mitä vain milloin vain. Pääpaino täälläkin näyttäisi kuitenkin olevan kauden vihreissä, mutta selvästikin kuluttajat ovat vaativampia. Jotta kylmäketju ei katkea, pakataan lihat yms. jääpalapussien kera (kuultua, ei toistaiseksi nähtyä).

Netistä saa tarkastettua laatikon sisällön reilu viikkoa ennen, ja tuotteita voi halutessaan poistaa, vaihtaa tai lisätä. Tilauksen voi perua tai laittaa tauolle milloin vain, eikä kotiovella tarvitse päivystää, jos osaa opastaa kuskin jättämään laatikon jonnekin, mikäli itse ei ole kotona. Miten ihanan yksinkertaista!

Halutessaan voi vielä kokata luomutilan kokkien reseptien mukaan. Varsinaisesta reseptiboksista löytyy kaikki reseptin vaatimat ainekset öljyjä ja mausteita myöten, kun taas vihanneslaatikossa on vain tarvittavat vihannekset. Tavallisen vihannesboksinkin valikoimaan saa reseptit mukaan.







Lomastrategian punomista

Niin tylsää, mutta niin totta. Tänä kesänä emme ehdi koko perhe yhdessä lomalle. Koska naperon hoitotädillä on kuitenkin kaksi viikkoa lomaa ja Suomessa on kohteliasta silloin tällöin käydä, pakkaan laukkumme heinäkuun loppupuolella ja suuntaamme pariksi viikoksi koti-Suomeen. Toivon mukaan mieskin lennähtää seuraksemme viikonlopuksi, koska tiedän iskä-ikävän alkavan reilu viikon näkemättömyyden jälkeen ja onhan viikonloppu maalla mummin ruokapatojen äärellä tavallista rentouttavampi  city-viikonloppujen lomassa.

Kielikylpy tulee hyvään kohtaan: lapsi on alkanut käyttää lauseita. Ei aina eikä mitenkään järjestelmällisesti mutta kuuluvat repertoaariin. Uskoisin parin viikon kielikylvyn kartuttavan sanavarastoa sen verran, että lauseet muodostuvat helpommin ja lauseita seuraa toiset lauseet. Vaikka lapsi käyttää kanssani edelleen lähestulkoon vain suomea perheemme kielistrategian hiomisen tuloksena, hänen aktiivinen sanavarastonsa karttuu kaksikielisiä kavereita hitaammin, mistä koen toisinaan huonoa omatuntoa. Varmaankin ihan turhaan, mutta tiedättehän millaisia äidit ovat.

Myös kirjojen hankinnan kannalta Suomen-loma tulee hyvään kohtaan: lapsi jaksaa paremmin keskittyä tarinoihin, ainakin pari minuuttia, joten tarvitsemme akuutisti uusia kirjoja, joissa olisi jo jonkinlaista juonellista tarinaa!

Haikeana mietin lomailua ennen lasta: kohteet valikoituivat muiden kuin siellä asuvien ystävien ja sukulaisten määrän mukaan ja laukku täyttyi uima-asuista, sandaaleista ja hellemekoista, mutta mitäs teet. Lapsen on hyvä oppia Suomen tädit ja leikkikaverit sekä hengitellä raikasta maalaisilmaa. Alkutalvesta sitten suuntaamme toivon mukaan koko sakki jonnekin, missä aurinko taatusti paistaa.

Olen aina ollut minimalistinen pakkaaja. Nyt kun mukanani ei matkusta enää vauva, vaan lapsi, pystyn palaamaan vanhoihin periaatteisiini, eli karsin pakattavaa tavaraa parhaani mukaan. 

Kun suuntaan lapsen kanssa kaksin reissuun, mietin myös matkustusajankohdan erityisen tarkkaan. Lentomme Suomeen kestää onneksi vain kolme tuntia, mutta Helsinki-Vantaa on vasta päivän toinen pysäkki, josta matka jatkuu juna-asemalta toiselle ja vielä siitäkin eteenpäin. En halua kantaa mukanani väsynyttä ja kiukuttelevaa lasta, joten lienee paikallaan lähteä päivän ensimmäisen tai viimeistään toisen koneen kyydissä, vaikka se aamu-unista kauhistuttaakin. Jos lähdemme matkaan aamuseitsemältä, olemme todennäköisesti perillä iltaseitsemän ja iltayhdeksän välissä. 

Aikaisimmalla koneella lähtö tosin aiheuttaisi sen, että päiväunet täytyisi vedellä rattaissa jossain Helsinki-Vantaan ja mummolan välillä, joten ne täytyisi ottaa mukaan. Minimalistinen minäni älähtää ja haluaa buukata päivän toisen lennon. Näin päiväunet ehtii näin vedellä koneessa, mikä tarkoittaa vähemmän roudattavaa sekä mahdollisesti hiljaiseloa lentokoneessa. Ehtisinköhän jopa lueskella matkailun lomassa?

Yleensä yksin matkustaessa vältän rattaiden raahaamistaa viimeiseen asti, ne vain vievät niin paljon tilaa ja hidastavat vauhtia. Tämän takia napero onkin oppinut kruisailemaan kotikulmilla jos jonkinlaisella menopelillä ja kulkemaan lyhyitä matkoja jalan. Luonteeltaan hän on aika kova menemään, joten vauhti ja liike sopivat hänelle.

Koska ihmisellä on vain kaksi kättä, vähentää mukaanotettavat rattaat matkalaukkujen määrää puoleen, ja vaikka minimalistinen minäni pystyisikin tavarat yhteen laukkuun pakkaamaan, ulkosuomalainen minäni haluaa varmistaa, että matkalaukkuun jää tyhjää tilaa ja voimme tuoda mukanamme sekä lasten että aikuisten kirjoja ja kaikenlaisia namuja sekä muuta krääsää, mitä nyt ulkosuomalainen kesän ja joulun välissä saattaa tarvita.

Kun vuosia sitten pääsin käymään koto-Suomessa pari kertaa Wizz Airin kyydissä, iloitsin aluksi 32kg ruumalaukusta. Kerrankin saisin ostaa kaikki kirjat, jotka haluaisin lukea. Siis aluksi. Ennen kuin pääsin kotiovelle, josta 30-kiloinen laukku piti kammeta neljänteen kerrokseen. Silloin opin tosissaan, että ahneella on likainen loppu.

Toisinaan tarvitsee odotella, toisinaan juostaan.

Kutsuja on sadellut sinne tänne, ja useimpiin niistä voin todennäköisesti vastata myöntävästi, mutta veikkaisin että lapsi pysyy lähes koko kaksiviikkoisen mummolassa. Vaikka mummola on hänelle tuttu ja rakas paikka, ei se silti ole koti. Jos siellä lomailuun vielä yhdistää jatkuvan autossa istuskelun ja vierailuilla käynnin, tuloksena on luultavasti aika levoton ja väsynyt lapsi. Muutamaan läheisimpään ja tarkkaan valittuun paikkaan otan hänet varmasti mukaan, muihin harkinnanvaraisesti.

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Pikajuhannus lentokoneessa

Miten sen voi jo melkein unohtaa, että tällä viikolla suuri osa suomalaisista aloittaa lomansa ihaillen yötöntä yötä yhden pitkän viikonlopun ajan? Niin se vain unohtuu, vaikka viimeisin macin päivitys toi suomalaiset juhlapäivät kalenteriin. Tiedoksi vain että nimipäiviä olen kaipaillut enemmän. 

Kaipa sen voi unohtaa, kun viimeisestä yöttömästä juhannuksesta on jo yhdeksän vuotta. Ensimmäiset pari ulkomaanvuotta sitä tuli juhannusviikonloppuna haikeiltua hämärien keskiyön tuntien perään, mutta sitten löytyi onneksi puoliso, jonka synttärit saatuvat usein juurikin tuolle viikonlopulle. Aihetta juhlaan siis on, vaikka yötöntä yötä ei olisikaan.

Juhannus yläilmoissa

Eräs juhannus muutama vuosi sitten pyrähdin silloisesta kotikaupungistani perjantain kunniaksi Wienin lentokentälle. Lähempää kotoa lennot lähtivät hankalasti keskellä päivää. Parituntinen bussimatka oli tällä kertaa kuitenkin kuumaa kyytiä, koska bussi oli viimeistä paikkaa myöten täysi, ulkolämpötila hipoi neljääkymmentä eikä ilmastointi ottanut toimiakseen, joten bussissa hikoiltiin lähemmäs viidessäkymmenessä asteessa. Onneksi olin varannut reilusti juotavaa mukaan, ja moottoritiellä alkoi bussi viimein tuntua viileämmältä avoimista ikkunoista puskevan tuulenviereen takia.

Kaikki tämä sai kuitenkin hymynhivenen ulkosuomalaisen huulille. Olihan juhannusperjantai, enkä olisi ilman hikistä bussikyytiä päässyt saunatunnelmiin.

Harmiksi vain Wienissä oli kymmenen astetta viileämpää ja kenttä täynnä elegantteja pukumiehiä, jotka olivat viettäneet päivänsä ilmastoiduissa kokoushuoneissa. Minusta oli eleganttius kaukana. Kentän ilmastoinninviileitä käytäviä kävellessä tuli melkein kylmä, varsinkin, koska hellemekkoni oli vielä hiestä märkä. Sandaaleihin turvonneet jalat tosin alkoivat näyttää elpymisen merkkejä.

Tuolloin juhannusaattoni jatkui yöttömän yön ihailulla yläilmoissa. Kun ihastelee auringonlaskua muutaman kilometrin korkeudessa, kestää se pidempää eikä näköesteitä ole. Hampurin kamaralle päästyäni olin saanut juuri tarpeellisen määrän juhannusfiilistelyä ja valmis palaamaan keskieurooppalaisen todellisuuteni synttärijuhliin.

Tämän lähemmäksi yötöntä yötä ei olla päästy.
Kuva kesäkuun kuudennelta muutaman vuoden takaa.

Juhannukseksi Suomeen?

Mies on jo vuosia halunnut juhannukseksi Suomeen, mutta tämä toive on hankala toteuttaa, koska perheeni kesämökki on Itä-Lapissa. Sinne ei halua erkkikään juhannuksen tienoilla hyttysten syötäväksi.  Siskoni erehtyi kerran menemään, ja kertoi että ulkolua rajoitti hieman se, että toisinaan joutui hengittämään vaatteiden läpi hyttysten takia. Mökkireissut täytyykin ajoittaa niin, että hyttyset ovat vielä jäätyneinä järvissä. Käytännössä siis mökille pääsee elokuun lopun ja kesäkuun alun välissä.

Ystävillä taasen on mökkejä, mutta viime vuodet olemme kaikki olleet enemmän ja vähemmän kiireisiä lastenhankinnassa. Tulevia vuosia ja valoisia juhannuksia odotellessa täytyy tyytyä juhlimaan syntymäpäiviä suurkaupungin vilinässä.



perjantai 17. kesäkuuta 2016

Kohtaamisia naapureiden kanssa

Kun viime postauksessa kerroin Saksan naapureistani, joiden kanssa ystävystyin, aloin muistella aikaisempia naapureitani, joihin matkan varrella olen törmännyt. Naapuri saattaa arvaamattaan olla naapurin ulkkikselle yksi harvoista kontakteista alkuasukkaisiin, kuten minun ensimmäiset naapurini Unkarissa. Sama pätee toki toisin päin, ja olenkin yrittänyt suhtautua naapureihini kohteliaasti muistaen olevani vieraana heidän maassaan.

Ulkosuomalaisuuteni alkumetreillä asustin italialaisen kämppiksen kanssa Budapestin seitsemännen kaupunginosassa erään suuren ja kauniin puiston laidalla. Naapureita oli laidasta laitaan; nuoria, vanhoja, hiljaisia ja äänekkäämpiä. Paremmin tutustuin kahteen heistä. Ensimmäisen naapurin kohtasin pari viikkoa muuton jälkeen. Ovikello soi, ja oven avattuani totesin keskustelevani naapurini kanssa, vaikka hän ei itseään erityisemmin esitellyt. Naishenkilö tuli  lupia kyselemättä suoraan sisään ja kertoi tuoneensa meille uudet keittiönverhot. Yhteisparvekkeelta hän oli näet huomannut, että meillä oli varsin peittävät keittiön verhot ja siis vähänlaisesti auringonvaloa. Tyrmistyneenä en oikein tiennyt, miten asiaan olisi pitänyt suhtautua naapurin alkaessa omatoimisesti vaihtaa verhojamme, mutta vaihdettuaan punaruudulliset verhomme pitsiverhoihinsa hän suuntasi heti takaisin kotiinsa, joten verhot jäivät paikalleen. Illalla neuvottelin kämppikseni kanssa. Päätimme tarjota naapurille, mitä hän halusi, siis paremman näköalan keittiöömme, ja jättää verhot paikalleen, vaikka alkuperäiset olivat molempien mielestä nätimmät. Palautin pitsiverhot hänelle muutaman kuukauden päästä, kun olin muutamassa pois.

Pestiläinen yhteisparveke


Toiseen naapurin tutustuin, kun rakas kämppikseni sairastui ja tarvitsi kuumemittaria. Onneksi muistin sanan unkariksi, joten lähdin pimpottelemaan ovikelloja - ilmeisestikin peri-italialaiseen tyyliin. Olinhan kuitenkin jo todennut, että näin on ainakin suht normaalia toimia Unkarissakin. Kolmannella tärppäsi, ikäiseni nuorimies avasi oven boksereissaan. Sain takelleltua lauseen suustani, vaikka objektin määräisyyden-epämääräisyyden ehdin unohtaa, koska, noh, naapurin vähäpukeisuus kummastutti. En suostunut palauttamaan kuumemittaria kämppiksen toivuttua, vaan panin asialle kielitaidottoman kämppikseni. Kovin monta sanaa palauttaessa ei tarvitsisi sanoa, kiitoksella pääsee jo pitkälle.

Vajaan vuoden kuluttua muutin joen toiselle puolelle suurempaan asuntoon unkarilaisen kämppiksen kera. Tällä kertaa naapurit vaikuttivat aivan tavallisilta. Onneksi! Seinänaapurina oli mukava eläkeläispariskunta, joiden poika tuli pari kertaa viikossa lounaalle vanhempiensa luo, ja muutkin tuntuivat ihan mukavilta, vaikkakin etäisiltä, sen mitä heihin käytävillä törmäsi. Naapurin rouvan kanssa vaihdoimme aina nähdessämme pari sanaa. Kerran kerroin suuntaavani museoiden yöhön ja erityisesti kiinnosti kansatieteen museo. Oletteko te nyt aivan varma? hän kyseli vakavana. Kaupungilla kun ei olisi nuoren naisen turvallista olla yksinään näin myöhään. Kello taisi olla puoli yhdeksän. Puolen yön aikoihin hiippailin kotiin, koska en halunnut huolestuttaa naapuria myöhäisillä kotiintuloajoillani...

Seuraavana keväänä naapurin herra sai aivoverenvuodon ja joutui viikoiksi sairaalaan. Surimme tätä yhdessä, ja kyselin aina rouvan nähdessäni herran vointia. Vointi vaikutti lopulta kohenevan, ja pitkän odotuksen jälkeen eräs aurinkoinen alkusyksyinen päivä rouva kertoi miehensä kotiutuneen. Herran kotiuduttua naapurista alkoi kuulua useammin iloista laulua, naurua ja juttelua. He selvästi nauttivat toistensa seurasta entistä enemmän, niin kuin kuka vain tällaisen jälkeen. Rakkaudensanoja ei naapurissa enää säästelty. Eräs aamu olimme keittiössä aamiaisella, kun herra tuli avonaisen ikkunan taakse ja kyseli, miksi soitamme jatkuvasti pianoa. No mutta kun emme soita, vastasi kämppikseni. Oletteko varma? Kyllä olimme, koska meillä ei ollut pianoa. Kuka sitten soittaa? Emme olleet kuulleet soittoa päivisin. Iltaisin joskus kadun toisella puolella eräässä ravintolassa soitettiin unkarilaisia sävelmiä iltamyöhällä, mutta päivisin oli hiljaista. Tätä hän tuli kesän mittaan kyselemään useasti, joka kerta jouduimme sanomaan, että emme tiedä, mistä musiikki tulee. Herra oli aivan yhtä ihana kuin ennenkin, vaikka eleli toisinaan omassa maailmassaan. Rouvansa kanssa hän kuitenkin jaksoi leperrellä ja tanssia.

Maisema Budan kukkuloilta


Erääseen toiseen naapurin herraan tutustuin ensin vähän etäisemmin. Olimme molemmat pyöräihmisiä, ja jokapäiväinen jännitysmomentti olikin, kumpi tulee ekana kotiin ja saa fillarinsa pohjakerroksen porraskaiteeseen kiinni. Kumpi taas kantaa omansa toiseen kerrokseen. Koska oletin olevani nuorempi ja jäntevämpi, kannoin fillarini useasti ylempään kerrokseen, jos vain suinkin kesähelteiltä jaksoin, vaikka olin kotona ennen naapuria. Eräs syksyinen aamu sitten viimein kohtasin toisen pyörän parkkeeraajan. Te taisitte tyhjentää kumini? Hämmästykseltäni en oikein osannut vastata, koska en heti ymmärtänyt ymmärtäneeni lauseen ihan oikein: tyyppi oikeasti syytti minua kumien puhkomisesta! En ollut minä, sain lopuksi sanottua, ja poistuin kiireesti kadulle pyörineni. Töissä kerroin tämän kollegoilleni, joista yksi riemastui ikihyviksi: että unkarilainen naapurini syytti ainoaa rehellistä naapuriaan, siis ainoaa suomalaista (kollegani mielipide) pyöränkumiensa tyhjennyksestä. Niin. Hän tosin ei tainnut tietää kansallisuuttani tai meihin usein liitettyä stereotypiaa rehtiydestä. Voi toki olla, että hänellä oli aikaisempia huonoja kokemuksia suomalaisista naapureista. Tai sitten muuten vain kaikki ulkkikset ovat aina vähän epäilyttäviä. Tiedä häntä. Sanomattakin selvää, että aloin kantaa fillarini joka päivä neljänteen kerrokseen, jossa asuin ja jossa ei ollut yhtään fillaroitsijaa, koska en halunnut olla negatiivisten stereotypioiden alullepanija.

Kun paria vuotta myöhemmin tuli taas aika vaihtaa asuntoa, suuntasin eräälle Budan vehreälle vuorelle uudehkoon kerrostaloon. Naapurin Marika-täti tuli esittäytymään jo muuttoviikolla ja näyttämään, miten oikeaoppisesti käytän pyykkitelinettäni. Olin kuulemmma koonnut sen parvekkeelleni väärin. Samalla hän ehti tehdä nopean tupatarkastuksen ja tervehtiä miestäni. Miehen nähtyään hän katsoi pitkään päästä varpaisiin ja totesi: tuo nyt ei sitten ainakaan unkaria puhu, vaikka mies parhaan taitonsa mukaan oli juuri toivottanut uudelle naapurilleni hyvät päivät. No ei puhunut, ainakaan kovin sujuvasti ja senkin vähän vahvalla aksentilla, mutta yritti nyt joka tapauksessa. Marikasta oli paljon apua koko naapuruutemme ajan. Kun olin muuttamassa pois, koki hän asiakseen tulla kertomaan minulle, että mistään koko kylällä en tule parempaa taloa löytämään, ja että hän ei todellakaan ymmärrä, miksi minun piti muuttaa. Tästä en enää tyrmistynyt. Tunsin jo unkarilaiset Marika-tädit.

Unkarin naapurit olivat ihania ja avuliaita vaikkakin uteliaita. Neuvoja jaettiin joka ongelmaan, vaikka sellaisia ei olisi kaivattukaan. Siinä missä Suomessa vanhemmat naiset eivät saa neuvoskella nuorempiaan, oli se Unkarissa aivan tavallista. Neuvoja ei saanut ainoastaan naapureilta, vaan myös kosmetologeilta, partureilta, hierojilta ja ihan kaikilta vanhemmilta naisihmisiltä, joilla oli hetki aikaa keskustella. Se miten näihin neuvoihin suhtautui, riippui toki ihan omasta itsestään, mutta ei lopettanut niiden tulvaa. Toki niitä arvostinkin, koska opin paljon, vaikkapa nyt hedelmien ostamisesta tai oikeanlaisesta ruokavaliosta ja tietysti pyykkitelineistä ja keittiönverhoista. Mutta ehkäpä olisin pärjännyt vähemmälläkin neuvonnalla.




tiistai 14. kesäkuuta 2016

Ystäväksi otettu

Petran innoittamana päätin jakaa pari ajatuksiani saksalaisista ystävistäni. Kuten Petrakin ohimennen mainitsi; suurin osa meistä ei osaa ajatella ulkomaalaista läheisenä ystävänä, vaan ulkomaalaiset ovat yksiselitteisesti ulkomaalaisia: on helpompi vedellä rajoja meihin ja teihin kuin elää niistä piittaamatta ja nähdä ihminen hassun aksentin sekä kummallisten tapojen takana.

Ystäväksi ulkomaalaiselle


Pari viikkoa sitten vietimme ystävieni kanssa vuosittaisen viikonlopun naisporukassa. Tapanamme on valita koteeksi jokin saksalainen kaupunki, junailla perille, vuokrata pyörät viikonlopuksi ja kruisailla niillä terassilta toiselle. Loppuillaksi pyörät pääsevät telineeseen lepäämään ja vaihdamme jalkaan tanssikengät. Tämän vuoden kohteeksi oli valikoitunut Bremen, ensi vuonna suuntaamme Oktoberfestille Müncheniin.



Nämä ystävät olen saanut parisuhteen kautta. He ovat siis miehen koulukavereiden puolisoja. Koulukaveruksilla on tapana tehdä vuosittain kolme reissua: miehet, naiset ja kaikki yhdessä. Jokainen on siis oikeutettu osallistumaan näistä kahteen. Viime vuosina kaveriporukkaan on kuulunut myös yksi sateenkaaripariskunta, mutta tämä uusi puoliso ei ole vielä äänestänyt jaloillaan kumpaan ryhmään hän ennemmin kokee kuuluvansa, miehiin vai naisiin. Ymmärrettävästikin häntä ei otettaisi  mielellään mukaan miesten viikonloppuun, koska miehet keskustelevat myös parisuhteistaan, mutta en tiedä kokisiko hän olonsa luontevaksi naistenkaan seurassa. Nähtäväksi jää. 

Kun tapasin nämä naiset miehineen ensimmäistä kertaa, en juurikaan osannut saksaa muutamaa fraasia enempää. Olin kyllä opiskellut lukiossa c-saksan tyydyttävästi, mutta olin sen myös kiitettävästi unohtanut. Onneksi kaksi heistä uskalsi puhua jonkin verran englantia. Kun vuosia myöhemmin Saksaan muutettuani suuntasin ensimmäistä kertaa naisten viikonloppuretkelle - joka muuten oli ollut muutaman vuoden tauolla lisääntymissyistä - osasin jo jonkin verran keskustella, mutta tiesin, että kanssani jutustelu vaatii kuulijalta paljon, koska toisinaan minua oli vaikea ymmärtää, toisinaan en löytänyt lainkaan oikeita sanoja.

Nämä naiset eivät kuitenkaan antaneet periksi, vaan kanssani keskusteltiin aksentista ja virheistä huolimatta. Vuosien myötä puheeni muuttuu sujuvammaksi, mutta arvostan heidän alun ennakkoluulottomuuttaan sekä kärsivällisyyttään minua kohtaan. Olin ja olen yksi heistä, vaikka olenkin ulkomaalainen. En edes löydä sanoja kuvailemaan, miten paljon arvostan heidän ystävyyttään.

Terapeuttista naurua


He tietävät, että kaikki on minulle vähän hankalampaa, siis aivan yllättävätkin asiat, eikä tyhmiä kysymyksiäni naureskella, vaikka hassuille kielivirheilleni kyllä nykyisin naureskellaan - mutta näille jaksan kyllä itsekin nauraa. Koen sen itse asiassa vapauttavan tunnelmaa hieman, että virheilleni nauretaan, jos ne kerran naurattavat. Niille naureskelua ei siis ainakaan tarvitse välttää sen takia, että olen ulkomaalainen, olenhan yksi heistä. Saanhan usein kuunnella ihmettelyä siitä, miten nopeasti olenkaan oppinut saksaa viime vuosien aikana. Tästä minun on puolestani kiittäminen heitä.


He ovat kaikki kotoisin pieneltä paikkakunnalta, ja vaikka muutama heistä on muuttanut opiskelujen takia muutamaksi vuodeksi isommalle paikkakunnalle, ovat he kaikki palanneet takaisin kotikulmille, kun perhettä on alettu perustaa. Erilaisista taustoista ja elämäntavoista huolimatta elämme kaikki aika samanlaista arkea, jonka tärkeitä elementtejä ovat perhe, monenmoiset työkuviot ja ystävät - vaikka ensivaikutelma voisi olla toinenkin. Eihän taustamme ole ensi näkemältä lainkaan samanlaiset.

Ystäviä naapurista


Toinen ystäväporukka, johon minut otettiin ennakkoluulottomasti mukaan oli Hampurin naapuruston naiset. Tässäkään porukassa en alussa loistanut keskustelutaidoillani, mutta tapaamiset oli minulle mittaamattoman arvokkaita, koska ilman näitä naisia ei minulla olisi ollut päivittäin mahdollisuutta keskustella naistenjuttuja saksaksi enkä olisi nähnyt yhtä läheltä, millaista arki on supisaksalaisessa perheessä sekä millaisia ilon- ja riidanaiheita supisaksalaisten arkeen kuuluu. Ja niin, aika samanlaisia ovat, ainakin riidanaiheet.

Lukuisten sisäpihan hiekkalaatikon reunalla istuttujen tuntien sekä iltahämärässä nautittujen viinilasillisten myötä minustakin tuli pikku hiljaa kelpo keskustelukumppani ja ihan mukiinmenevä ystävä. Heiltäkin saan usein kuulla ihmettelyä siitä, miten nopeasti olenkaan oppinut kelpo keskustelukumppaniksi ja nämäkin naiset nauravat vapautuneesti hassuille virheilleni. Kielitaidostani minun on ennemminkin heitä kiittäminen. Ilman kärsivällisiä ystäviä tämä ei olisi ollut lainkaan mahdollista.

En tiedä, miten ennakkoluulottomasti itse suhtautuisin maahanmuuttajataustaisiin ystäväehdokkaisiin, jos itse en sellainen olisi. En tiedä miten mukavaa olisi kuukausikaupalla pinnistellä jatkuvasti, että ymmärtää toista. Toivon kuitenkin että useammat jaksavat tämän alkukankeuden, koska ystäviä voi löytyä yllättävistäkin paikoista eikä heitä ole koskaan liikaa.

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Parasta ulkosuomalaisuudessa

Tässä London ja Beyond -blogin Leenan innoittama postaus. Minun listastani ei tule kovin pitkä, mutta mielestäni sitäkin kattavampi.

Oman itsen tutkailu ja omien rajojen ylitys. Sitä niin kuvittelee olevansa jotain, mutta sitten ei ehkä olekaan, jos asiaa joutuu tarkemmin tutkailemaan. Monesti kuvittelee myös, että jokin asia on mahdoton tehdä tai oppia ja ettei siihen pysty (enää), kunnes sitten uskaltaa unohtaa epäilynsä, ja pystyykin. Tuskin olisin näin ennakkoluuloton itseäni kohtaan, ellen olisi tavannut ihania ystäviäni eri puolilta Eurooppaa tai nähnyt niin monta tapaa elää ja olla sekä jatkuvasti joutunut kyseenalaistamaan omaa tapaani tehdä asioita. Mielestäni en itse ole muuttunut paljoa, mutta pitempiaikaiset ystävät voivat olla tästä eri mieltä.

Positiivisuus. Mokailu ja nolostelu oli jossain vaiheessa niin arkipäiväistä, etten enää jaksa siihen aikaani tuhrata, siis nolosteluun. Olen mieluummin positiivari - ja oma itseni.



Puoliso, jota en koskaan olisi Suomesta löytänyt, löytyi yksi kylmä tammikuinen ilta eräästä keskieurooppalaisesta irkkupubista. Aika kliseistä, mutta totta. Hänen takiaan ulkosuomalaisuuteni on muuttunut muutaman vuoden määräaikaisesta työperäisestä muutosta elämäntavaksi, jossa muutokset ovat kaikenkattavia ja tapahtuvat meistä riippumatta, mutta mistään hinnasta en ukkoani vaihtaisi. Enkä tällä tarkoita, etteikö koti-Suomestakin olisi voinut löytää varteenotettavaa siippaa, mutta en vain haluaisi ajatella viettäväni loppuelämää kenenkään muun kuin juuri hänen kanssaan.






keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Isovanhemmat lähellä ja kaukana

Viime viikkoina olen itsekin jonkin verran seurannut Suomessa käytävää isovanhemmuuskeskustelua sekä muiden blogistien kommentteja siihen (täällä ja täällä) monen muun tavoin hieman hämmentyneenä. Itse näen perheiden kipuilun osana isompaa yhteiskunnallista muutosta, joka alkoi 50- ja 60-luvuilla, kun monet nuoret muuttivat työn ja opintojen perässä kaupunkeihin

Myöhemmin näille uuskaupunkilaisille syntyi lapsia, joiden isovanhemmat eivät enää olletkaan naapurissa tai saman katon alla, vaan vähän kauempana maalla. Vaikka suurin osa naperoista varmasti lähetettiin kesäksi maalle sukulaisten luo, arkinen kanssakäyminen oman suvun kanssa oli harvinaisempaa. Nämä lapset saivat lapsia ja pärjäsivät vielä joten kuten. Yhteiskunta muodosti tukiverkkojaan; päivähoitoa ja kodinhoitajia, joita kyllä sitten myöhemmin karsittiin, kun heidän lapsensa saivat lapsia. Itse muistan kodinhoitajan hoitaneen taloutta ja ruokkineen meidät lapset äitini ollessa kipeä. Minulla ei olisi tuota mahdollisuutta käsittääkseni enää olisi, jos Suomessa asuisin. 

Perheet kyllä ovat nykyisin paljon pienempiä, ja niinpä minunkin äidilläni on yksi lapsenlapsi, siinä missä hänen äidillään oli lähemmäs 20. Minun isoäitini ei olisikaan voinut olla kaikille lapsenlapsilleen koko ajan saatavilla, minun äitini puolestaan voi. Monet äitini sukupolvesta ovat kuitenkin itse aikoinaan uupuneet arkiavun puutteessa, ja siitä syystä avun tarjoaminen omille lapsille voi olla vaikeaa. Ei sen takia, ettei sitä haluaisi tarjota, vaan sen takia, että on itse aikoinaan kärsinyt samassa tilanteessa, ja nämä katkerat tunteet nousevat taas pinnalle.

Olen itse ollut siinä mielessä onnekas, että äitini on esittänyt avoimen avuntarjouksen ja tarpeen tullen voin siis pyytää hänet avuksi, vaikka emme samassa maassa asukaan ja vaikka hän ei itse ole saanut samoissa määrin apuja omalta äidiltään. Siksi osaan tätä erityisesti arvostaa. Tämän enempää en kuitenkaan halua suomalaisten isovanhemmuutta kaivella. Toivon vain, että tuoreet isät ja äidit saavat apua ja isovanhemmat lapsenlapsia elämäänsä. Tarkoitukseni oli kirjoittaa saksalaisista isovanhemmista.

Saksalaiset isovanhemmat

Saksassa isovanhemmat ovat tärkeä osa yhteiskunnan rakenteita ja lasten kasvatusta. Isovanhempien oletetaan olevan aktiivisesti mukana perheen arjessa ja ottavan osansa lapsen kasvatuksessa. Ehkäpä juuri aktiivisten isovanhempien takia ei ole ollut huutavaa tarvetta järjestää kattavaa päivähoitosysteemiä ennen kuin se tuli lakisääteiseksi muutama vuosi sitten. Isovanhempien aktiivinen rooli näkyy muuten kaikkialla julkisissa tiloissa, joissa nämä Omat kyselevät vauvoista ja huomauttelevat lasten huonosta käytöksestä ihan surutta. Toki joka perheessä on omat tavat, välimatkat ja käytänteet, mutta noin keskimäärin saksalaiset Omat ja Opat ottavat varsin aktiivisen roolin lastenlasten elämässä.

Näkyvät yhteiskuntarakenteet ja niiden muutokset saksalaisissakin perheissä. Saksassa on käsittääkseni Suomea suurempi keskiluokka, jonka naisten tehtävä on perinteisesti ollut keskiluokan ihanteiden mukaan kotirouvuus, nykyisin ehkä ennemminkin osa-aikainen työskentely. Keskiluokan kehitystä on tukeneet Välimeren alueelta saapuvat vierastyöläiset, mutta onhan Suomeenkin viime vuosina alkanut virrata vierastyöläisiä etelästä, joten kanta-asukkaat voivat lähteä luokkaretkelle. Tällä hetkellä on isovanhemmuusvuorossa yksi viimeisimpiä kotirouvasukupolvia. Nähtäväksi jää millainen muutos isovanhemmuudessa tapahtuu vielä meidän aikanamme.

Mieheni isovanhemmat ovat myös olleet varsin aktiivisesti perheen arjessa mukana ja aina tarvittaessa apuna. Hän on muun muassa käynyt uimassa ja oppinut šakin salat ukeiltansa. Mummeiltansa hän on aina saanut herpaamatonta huomiota ja herkkuja. Yökyläily on alkanut lelukauppavisiitillä ja kesälomareissulle on luonnollisestkin otettu yksi setti isovanhempia mukaan. Kesälomalta palatessa toiset ovat täyttäneet jääkaapin, pesseet pyykkikorin tyhjäksi ja hoitaneet puutarhaa loman ajan. Myöhemmin on vuorostaan autettu isovanhempia ja toki jatkettu heidän luonaan vierailua. Onhan tämä ollut minulle suomalaiselle vaikea ymmärtää, kun on aina tottunut hoitamaan asiansa ilman avunpyyntöjä, mutta olen yrittänyt sopeutua parhaani mukaan ja mielestäni olen onnistunut ihan hyvin!

Me olemme osa tätä ketjua, ja tällä hetkellä on meidän vuoro olla autettavina. Kun vielä asuimme Saksassa, tehtiin meille selväksi, että ainakin joka toinen viikko olisi suotavaa järjestää napero isovanhemmille yökylään, ja että tarvittaessa he ovat kahden tunnin sisällä apunamme. (Ajomatka kesti 90 minuuttia.) Kun lapsi tuodaan yökyläilyltä takaisin tai haemme hänet, on hänen reppunsa täynnä puhtaita vaatteita. Taitaa isoäidillä olla jonkinlainen taikasauva...

Meillä on tarpeemme, mutta on isovanhemmillakin tarpeensa. He haluavat olla läsnä lapsen elämässä, opettaa hänelle uusia taitoja ja totta kai antaa ja saada pyyteetöntä rakkautta. He ovat osa sukupolvien ketjua, jossa palveluksia ja rakkautta sekä annetaan että saadaan. Kun meille tuli ajankohtaiseksi pohtia muuttoa kolmanteen maahan, tiesimme heti, että yksi vahvimmista muuton negatiivisista puolista olisi isovanhemmattomuus. Ei ainoastaan siksi, että emme pääsisi koskaan miehen kanssa enää kahdestaan mihinkään, vaan myös siksi, että tiesimme lapsemme olevan heille erityisen tärkeä ja totta kai he ovat lapselle erityisen tärkeitä. Siksipä meille oli tärkeää, että meillä on yksi ylimääräinen huone ja teimme ennen muuttoa selväksi, että se on kaikkien isovanhempien käytettävissä. 

Tämäkin auringonlasku olisi jäänyt näkemättä,
jos ei olisi isovanhempia lapsenvahtireservissä.

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Liian kiltti jonottaja

Loma miehen kotikonnuilla päättyi lentokenttäkaaokseen. Pääsimme matkaan puolisentoista tuntia myöhässä, koska lentokentän jokainen tietokone tilttasi jonottaessamme lähtöselvitykseen. En koskaan aikasemmin ollutkaan tajunnut, miksi useammat lentoyhtiöt päästävät lapsiperheet priority-jonoon, ennen kuin en sinne päässyt (koska halpalento) ja poikkeustilanteen vuoksi jonotin kaksivuotiaan kanssa helteisellä lentokentällä melkein kolme tuntia. Lentokenttävirkailijat hoitivat hommansa poikkeustilanteessa erinomaisesti, mutta jäin kaipaamaan naiset ja lapset ensin -asennetta, johon Saksassa harvemmin törmää. 

Turvatarkastuksen jälkeen päädyin lastaamaan lapsen ja tavarat pantilliseen käsimatkatavarakärryyn (jossa sarjakuvin kielletään lapsen kuljetus) ja spurttijuoksuun. Lähtöselvityksessä kun eivät osanneet kertoa, miten kauan kone odottaa. Lopulta olimme koneessa toiseksi viimeisinä. Suurin osa matkustajista oli ehtinyt laukkunsa jättää ennen tietokonetilttiä, joten heille ongelmat ilmenivät vain portilla ja koneessa odotteluna. 

Vika lienee minussa itsessäni. Olen perusluonteeltani aivan liian kiltti jonottaja. Poikkeustilanteessa pitäisi ryhtyä röyhkeämmäksi ja ottaa kyynärpäät käyttöön eikä taakseen saisi vilkuilla. Lapsi kainalossa ei auta, ei edes huutava lapsi eikä varsinkaan, jos matkustat lapsen tai kahden kanssa yksin. Armoa emme saaneet myöskään matkustamohenkilökunnalta, vaan juomatarjoilua saimme odottaa koneeseen pääsyn jälkeen vielä puolitoista tuntia. Se on aika pitkä aika kaksivuotiaalle, siis ensin reilu kaksi tuntia jonossa, sitten puolitoista koneessa. 

Mitä tästä opin? Vaikka lähtisin lapsen kanssa tunnin lennolle, pakkaan eväät koko loppupäiväksi. Loppujen lopuksi olin kuitenkin ihan tyytyväinen, että pääsimme kotiin ja muut jonottajatkin pääsivät koteihinsa ja lomillensa.