perjantai 30. syyskuuta 2016

Unkarialaisia käsisuudelmia

Pitkä viikonloppu Unkarissa alkoi alkusokilla lentokoneen ovella. Olin jo unohtanut, että miehet tervehtivät naisia ei konkreetilla, vaan sanallisella käden suutelulla: kezét csókolom (suom. suutelen kättänne). Tästä vähän arkisempi vaihtoehtoehto on pelkkä csókolom. Naiset vastaavat toivottamalla hyvää päivää, eli jó napot. 

Pieniä tummia pilviä Euroopan yllä.


Unkarinkielinen keskusteluetiketti voi pyörryttää aloittelijaa. Teittelymuotoja on kolme, tai itseasiassa viisi, mutta itse en ole koskaan kuullut elävässä elämässä kahta näistä. Turvallisin vaihtoehto naapureiden ja myyjien kanssa on maga kolmannen persoonan verbien kera (maga on suomeksi itse). Aina tämä ei kuitenkaan ole tarpeeksi kohtelias, ja tilanteissa, joissa toinen on selvästi  korkeammalla hierarkiassa, tuleekin käyttää Ön-pronominia (suom. Te) kolmannen persoonan verbien kera. Itse en kovinkaan montaa kertaa joutunut niin hierarkisiin tilanteisiin, että olisin tätä käyttänyt tai kuullut muiden käyttävän. Lähinnä sitä näkee kylteissä, siis kielloissa, kehoituksissa ja mainoksissa. Näillä kahdella siis jo pärjää ja ymmärtää ihan hyvin, mutta on se kolmaskin, josta puuttuu persoona kokonaan. Kolmas vaihtoehto on siis tetszik-verbi (suom. tykätä) verbin kanssa, eli sen sijaan, että kysyisi naapurin rouvalta, että mitä kuuluu, kyselisikin mitä tykkää kuulua (hogy tetszik lenni). Tätä ei kuitenkaan oikein kuule kuin maalla tai sitten lasten suusta, kun he puhuvat vanhoille ihmisille, joten en ole sitä itse alkanut käyttää. 

Persoonapronomineja (maga ja Ön) ei työelämässä juuri tarvitse, koska ihmisistä, joita teititellään, voi surutta käyttää titteleitä, eli professori, vahtimestari, tohtori, tarkastaja, sihteeri, kun ollaan ammatin puolesta tekemisissä. Jos tekemisissä ollaan ilman kummankaan ammattiroolia tai varsinaista ammattiroolia ei tiedä, käytetään toki persoonapronominia. Toki läheisimpiä kollegoita ei puhutella titteleillä vaan persoonapronomineilla, ja nuoremmat sinuttelevat toisiaan. Sinunkauppojen ehdottaminen on naisen tehtävä, mikäli keskustelukumppani ei ole huomattavasti vanhempi tai hierarkiassa korkeammalla. Oikein kohtelias mies siis teitittelee siihen asti, että nainen tekee sinunkaupat.

Itse opin unkaria jo yliopistolla, ja ensimmäiset kontaktini olivat samanikäisiin unkarilaisiin. Sinuttelimme siis toisiamme. Nuoret kai sinuttelevat toisiaan kaikkialla maailmassa, ja nuoria sinutellaan melkein joka paikassa ja tilanteessa. Olinkin aika yllättynyt, kun eräs kaunis päivä minua alettiin teititellä asiakaspalvelutilanteissa, ja rennon szian sijaan kättäni suudeltiin. Koin siis että minunkin oletettiin ottavan kohteliaammat tervehdykset ja kielen käyttöön. Jokin ulkoisessa habituksessani oli muuttunut, ja olin astunut teititeltävien joukkoon muuallakin kuin töissä.

Suurkaupungissa voi olla helpompi sinutella kaikkia, maalaismaisemissa taas teititellä, ihan kuin missä vain maailmassa. Lisäksi sukupolvierot ovat suuret, koska sinuttelu on yleistynyt paljon viimeisen viidentoista vuoden aikana. Vanhemman sukupolven herrat eivät oikein osaa kätellä naisia, koska naisten käsiä kuuluu suudella (nykymaailmassa siis sanallisesti) ja ei niin virallisissa tilanteissa voi heittää ihan oikeankin pusun poskelle, ei siis kämmenselälle. Kättelyt ovat tavallisempia miesten kesken. En kyllä koskaan törmännyt Unkarissa asuessani siihen, että minua ei olisi kätelty, jos kaikkia muitakin on, mutta olen kuullut, että näinkin voi vanhojen herrojen kanssa käydä.



tiistai 27. syyskuuta 2016

Normipäivä uusilla huudeilla

Helmikuussa kirjoittelin samanaiheisen postauksen vanhalta kotikadulta. Katsotaas nyt viimeinkin, miten on arki muuttunut!

Aamu alkaa meillä heti kuuden jälkeen, kun perheen aamuvirkku ottaa suunnaksi kylpyhuoneen. Aamuvirkun aamutoimien suhinaan ja kolinaan herää perheen nuorempi ei niin aamuvirkku. Viimeisenä nousen minä, aamupalavastaava. Seitsemään mennessä istumme kaikki pöydän ääressä enemmän ja vähemmän virkeinä.

Maassa maan tavalla. Murot taitaa kyllä jäädä aamiaispöytäämme.


Mies syö puuroa, lapsi muroja, koska ennen ensimmäistä kahvia en paljon parempaankaan pysty. Kun pojat on ruokittu, olen usein jo sen verran hereillä, että jaksan toimittaa itselleni paahtoleivän toisen kahvin seuraksi. Ei arkemme kuitenkaan näin väri- ja vitamiinitonta ole: muutama kuukausi sitten aloitimme mehuhifistelyn, ja juomme kaupan tuoremehujen sijaan lingottuja tuoremehuja. Mehustelun aloitimme, kun muutama viikko muuton jälkeen oli energiat totaalisen lopussa. En oikein jaksanut uskoa, että niillä pitää jaksaa, vaan halusin lisäpotkua arkeen. Aloin varsin skeptisenä lingota aamiaiselle mehuja, mutta nautittuani vitamiinipommeja viikon ajan en voinut muuta kuin todeta, että jaksoin paremmin. Meidän mehut eivät ole kovin vihreitä, mutta useinmiten sekaan sattuu jotain vihreääkin. Mehulinko päätyi keittiönkaappiin pölyttymään jo vuosia sitten, kun mies muutti syyskuussa asuntoon, jonka takapihalla oli ämpärikaupalla viinirypäleitä. 

Seitsemältä ovi kolahtaa, kun mies suuntaa maanalaiseen. Aamut ovat siis selkeästi aikaistuneet. En tiedä enää, miten järkevä päätös oli muuttaa näin lähelle cityä. Metro kun on meidän kohdalla sillipurkkimasen täysi puoli kahdeksasta alkaen. Pari pysäkkiä loitommalla saattaisi päästä vielä istumaan, mutta täyteen pakkautuvia metrovaunuja karkuun ei pääse, vaikka matka alkaisi tyhjemmässä vaunussa kauempana keskustasta. Ymmärrän aamuvirkun miehen kompromissin lähteä vähän aikaisemmin matkaan, koska en itsekään haluaisi aloittaa aamuani sulloutumalla muiden mukana metrovaunuun. Toki hän sitten tulee myös kotiin vähän "aikaisemmin".

Seitsemästä yhdeksään teemme rattoisan rauhalliseen tahtiimme aamutoimet ja -leikit. Saamme jopa ennen hoitopäivän alkua täyteen Soilen suosituksen vähemmistökielen yksikielisestä ajasta. Yritän siis parhaani mukaan puristella naperosta vastauksia suomeksi, ja kyllähän ne nykyisin ihan kiitettävästi oikealla kielellä tulevatkin. Illalla on sitten saksan vuoro, vaikka yksikielistä saksa-aikaa ei ihan joka päivä ole miehen työkiireiden takia.

Yhdeksältä nanny hakee nareron ja minä siirryn kodinhoitohuoneen kautta työpöydän ääreen ja alan suorittaa päivän tehtävälistaa. Tällä kertaa listalla on muutama virallinen sähköposti, lukemista, kirjoittamista, nukketeatterilippujen varausta, uuden keittiön suunnittelua ja sen sellaista. Naputtelu keskeytyy puolenpäivän aikaan lounaaseen ja jatkuu aina puoli viiteen asti. Iltapäivällä päästän remonttimiehen yläkerran kylppäriin tarkistamaan irronneiden lattiakaakeleiden tilan ja saan kuulla, että lattian saumat pitää uusia vesivahingon takia.

Naperon haen viiden aikaan reilu kilometrin päästä, missä asuu perhe, jonka kanssa jaamme nannyn. Matkalla poikkean postissa lähettämässä kirjeen Suomeen. Aikaisemmin vein naperon toisen perheen luo lähes joka aamu, mutta nyt molemmat hoitokaverit ovat jo koulussa ja esikoulussa, ja aamupäivisin nannylla on vain yksi hoidokki, ja samalla vähän räätälöidympää hoitoa siis. Naperolla ja nannylla on oma viikkoaikataulunsa. Aamuisin heillä on leikkiryhmien tapaamisia ja muskareita, iltapäivisin haetaan leikkikaverit koulusta. Koulujen alettua pidensimme ja vähensimme naperon hoitopäiviä, ja näin viikkotunnit pysyivät samoina, mutta hän saa viettää iltapäivät kavereidensa kanssa, vaikka aamupäivät kuluvatkin kahden nannyn kanssa.

Pitkät iltapäivät leikkipuistoissa ovat siis historiaa, mutta olen huomannut olevani paljon tehokkaampi pitempinä työpäivinä, vaikka niitä sitten olisi yksi vähemmän per viikko. Taitaa kestää hetken, että totumme uuteen rutiiniin pitempine hoito- ja työpäivineen. Ruuan pitää olla pöydässä kello kuusi, joten alkaa taistelu kelloa ja nälkää vastaan. Tavoitteeni on laittaa ruokaa joka päivä, mutta mitään kovin aikaavievää en pöytään taio. Perunat esimerkiksi ovat tällä hetkellä pannassa, koska niitä saa keitellä 20 minuuttia, pasta ja riisi kypsyvät nopeammin. Ehkäpä vielä joskus koittaa päivä, jolloin arkena meillä ehditään keittää perunoitakin.

Mies tulee kotiin seitsemän aikaan, syö illallisensa ja siirtyy yläkertaan kokoamaan junaratoja ja puuhastelemaan muita tärkeitä juttuja naperon kanssa. On aika päivän toiselle yksikieliselle tuokiolle. Itse kaivan kirjat taas esiin. Iltarutiinit ovat siis lähes samat, seura vain parempaa. Lapsen simahdettua kahdeksalta hoidamme vielä pari seuraavaan muuttoon liittyvää sähköpostia ja katsomme netflixistä viikonloppuna aloittamamme Er ist wieder da -elokuvan loppuun (suom. Täällä taas). Elokuva oli sen verran järisyttäviä, että uni ei meinaa tulla heti silmään. Elokuva pohjaa samannimiseen kirjaan, joka oli Saksassa muutama vuosi sitten hurja menestys.

Kirjassa Hitler ilmaantuu nykyajan Berliiniin, ja hänestä tulee hetkessä viihdemaailman ilmiö, eikä kukaan ei usko hänen olevan oikea Hitler. Lukukokemuksena teos voi olla tylsä, mutta äänikirjassa päähenkilön repliikit luetaan hänen puhetyylilleen uskollisesti, aiheet tosin ovat nykyihmiselle aivan naurettavia - joten tämä versio on aika paljon satiirisempi. Hitler mm. kommentoi nyky-Saksan politiikkaa (siis että neonatsit ovat laiskoja mammanpoikia, kun taas vihreät todellisia isänmaanystäviä). Teoksen aihe ei ole todellakaan helppo, vaikka se tuodaan esille satiirin keinoin, mutta sitäkin ajankohtaisempi. Elokuva oli kirjaa järkyttävämpi kokemus, koska dokumenttimaisen toteutuksensa takia Hitlerin palaaminen hyppää vähän konkreetimmin silmille. Varsinkin viime aikojen vaalitulosten ja mielenosoitusten pyöriessä päässä. En tosin ole lukenut koko kirjaa, vaan kuutenlin vain osia siitä. 





  

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Mamuäitinä kulttuurien ristituulessa

Vuosia ihmettelin ulkosuomalaisten perheiden ryhmäytymistä. Siinä missä itse pidin vierauden ja vähittäisen sopeutumisen tunteista, tuntui että perheet rakensivat ympärilleen hullunkurista pikku-Suomea, jossa oli suomalaisia tuttavaperheitä, tehtiin suomalaista ruokaa, syötiin jo iltapäivästä, katsottiin Suomen televisiota ja suomalaisia elokuvia sekä tietysti ulkoiltiin kuravaatteissa. Nyttemmin syyllistyn itsekin osittaisten Suomi-kulissien pystyttämiseen ja ylläpitoon, jota toteutan kasvatuksen nimissä. Enää en ihmettele, vaan kaipaan vinkkejä kulissien kokoamiseen.

Ulkosuomalainen äitiys: Maman Finlandaise


Lasten kielenkehityksen takia on hyvä, että ympärillä on suomenkielistä juttuseuraa muuallakin kuin iPadilla ja toki kokkailutkin on lapseutumisen jälkeen muuttuneet astetta suomalaisimmiksi, koska tässähän kasvatellaan pientä (ulko)suomalaista. Eräs ilta yllätin itseni jopa tekemästä nakkikastiketta tuoremakkaroista. Onnistui hyvin, vaikka kuoresta pursotetut pötkylät muistuttivat enemmän lihapullia ja hollantilaiset lihaliemikuutiot toivat kastikepohjaan oman pikantin keskieurooppalaisen tatsinsa. Suomalaisen keittiön klassikko, makaroonilaatikko, on myös meidän perheessä kiireisen viikon pelastaja. Lisäksi televisiostamme näkyy tarpeen vaatiessa aamutoimien ja ruuanlaittoaikaan suomenkielisiä lastenohjelmia, yritän koota ympärillemme samanikäistä suomenkielistä seuraa - sekä minulle että lapselle - ja totta kai käymme merimieskirkon muskareissa ja kerhoissa.

Pari viikkoa sitten sattumalta kirjakauppakierroksella Suomessa Helenan Maman Finlandaise -kirjan julkaisupäivänä, ja päätyihän se ostoskassiin. Osittain osuvan aiheensa, osittain herkullisen pastellivärinsäkin takia, ja tällä välin kirjasta on tullut jo pieni myyntimenestys. Samalla kertaa ostin pokkaritarjouksesta Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa bébé, joten viime aikoina olen lukenut varsin pitkän oppimäärän ranskalaisesta vanhemmudesta. Molemmissa kirjoissa kasvatetaan lapsia useamman kulttuurin ristituulessa ja molemmista kirjoista opin paljon, myös itsestäni, vaikka muiden elämästä luinkin.



Helena kirjoittaa herkän kauniisti matkastaan suomalaisesta äidistä ranskansuomalaiseksi äidiksi. Tämä matka on tuskin vielä lähelläkään loppua, koska hänen lapsensa ovat vielä pieniä. Helenan kipuiluihin samaistuvat varmasti kaikki ulkomailla lapsiaan kasvattaneet kansalaisuuteen katsomatta. Vanhemmuuden lisäksi kirjassa käsitellään muita ulkosuomalaisen kompastuskiviä, kuten esimerkiksi erilaisia rakennus- ja ruokakulttuureja sekä sitä, miten suuren hädän keskellä koppavassakin kulttuurissa tuttavaverkosto alkaa toimia eikä ystävää jätetä pulaan. Helena ihastelee ja kauhistelee Ranskaa suomalaisten lasien läpi turhia kaunistelematta - juuri niin suoraan kuin meillä suomalaisilla on tapana. Kirja antoi minulle paljon ajateltavaa mutta myös monet naurut.

Helenan realistiset mutta tunnepitoiset kertomukset veivät myös minut takaisin parin vuoden taa. Muistin miten ahdistavaa voi olla synnyttää vieraassa maassa, kun kaikki ei menekään odotusten mukaan. Kielten ja kulttuurien sekamelskassa voi alkaa pelottaa, vaikka normaalisti luottaisi ihmisten ammattitaitoon. Lisäksi ymmärrän oikein hyvin, miten helpottavalta varmasti tuntuu, jos ympäröivän kulttuurin hyvin strukturoitu suhde ruokaan auttaa lapsen makumaailman laajentamisessa - vaikkakin myös makean suuntaan. Helenan kirjoitustyyli nappaa kuin huomaamatta lukijan mukaan ratkomaan monikulttuurisen arjen ongelmia ja hakemaan kompromisseja. Hän jakaa lukijansa kanssa sekä onnistumisten ilot että ne toiset hetket, jolloin toinen kulttuuri pyörittää mukanaan.

Ulkosuomalaisen elämää myötä- ja vastoinkäymisissä


Ymmärrän hyvin, että eteläranskalaisten talojen home- ja vuoto-ongelmat saavat kenen tahansa hermoraunioksi. Sitä en taas laisinkaan ymmärrä, miten joku tuollaisten ongelmien jälkeen vielä uskaltaa ostaa sieltä talon, mutta kunnioitan rohkeita päätöksiä! Itse en uskaltaisi. Varsinkaan koettuani ensimmäisen vesivahinkoni täällä Briteissä. Tästä lähtien suljen veden pääkytkimestä aina, kun lähden lähikauppaa pidemmäs, mutta mistäpä minä tiedän, ehkä näin kuuluukin tehdä.

Oli mielenkiintoista lukea kertomus yhden lapsen äidistä, joka tulee toista kertaa äidiksi vieraassa maassa, ja minkälaisen itsetutkiskelun eteen sitä voi joutuakaan, jo valmiina äitinä. Kipukohdat ovat erit kuin ensimmäisen lapsensa kanssa vanhemmuutta opettelevalla, vaikka asetelma muuten olisi sama. Jään mielenkiinnolla odottamaan tulevia teoksia! Mamuäidin problematiikka tuskin loppui esikoulun ovelle.

Olen joutunut perustelemaan valtavirrasta poikkeavia valintojani ponnekkaammin kuin koto-Suomessa olisin joutunut, vaikka sitten vain itselleni. En ole Helenan tavoin hakenut oppia suomalaiseen äitiyteen neuvolasta, enkä ole koskaan oikein kunnolla päässyt äitiysasioista puhumaan ystävieni kanssa, enkä ollut seuraamassa, kun ystävistäni tuli äitejä. En oikein tiennyt miten suomalaisesta naisesta tulee äiti. Sen sijaan kävin naistentautien erikoislääkärien vastaanotoilla Unkarissa ja Saksassa ja äitiyden alkumetrit  ihmettelin jokseenkin kielitaidottomana saksalaista äiteyttä, joka monestakaan syystä ei ollut minulle lainkaan luonteva rooli.

Ystäväpiirissämme kiertävä klassikko,
joka kaivetaan esille epätoivon hetkinä.
Onkohan tätä käännetty suomesksi?
Oli toki mukavaa olla raskaana maassa, jossa odottavat äidit pääsevät aina bussissa ja metrossa istumaan sekä työpaikkaruokalassa isomman annoksen, mutta hieman rasittavampa oli se, että tuntemattomatkin tarjosivat apua kauppakassien kanssa eikä punttisalilla olisi enää saanut rehkiä, saati sitten oli asiaa uimahallin saunaan. Lisäksi lähes jokainen halusi varmistella, että poika on tulossa ja ainoa sallittu liikuntamuoto tuntui olevan äitiysjooga, jossa olisi yhtäkkiä pitänyt saada suora yhteys vatsanseudun valloittaneeseen ihmisenalkuun. Vastasyntyneen kanssa ei puolestaan olisi saanut lähteä kovinkaan kauas kotoa, koska lapsivuodeaika piti viettää vuoteessa eikä saanut stressata itseään minkäänlaisilla asioilla - ei fyysisillä, ei psyykkisillä. Hämmästyneenä kuuntelin suomalaisten ystävieni kertomuksia terveydenhoitajista, jotka passittivat heidät punttisalille lähes suoraan lapsivuodeosasastolta.

Aivan tavallisimmat suomalaiset tukiverkot ovat minulta puuttuneet, vaikka muutaman suomalaisen äitikaverin olen matkan varrelta löytänyt. Yhdessä on ollut hauska naureskella sekä suomalaisille että saksalaisille äideille - jotka kyllä näyttävät aika samanlaisilta sadetakkeineen, -saappaineen ja suurine lastenvaunuineen, mutta ulkonäkö voi harhauttaa luulemaan, että ajatusmaailmat olisivat myös samanlaiset. Muiden ulkosuomalaisten kanssa on helpompi nauraa  kulttuurikommelluksia ja -ihmetyksiä, vaikka nauru taitaa huumorin sijaan olla enemmänkin terapeuttista laadultaan.

Suomikulisseissa on helpompi olla suomalainen äiti. Siksi pystytin itsellenikin sellaiset.


lauantai 3. syyskuuta 2016

Miten meillä keskustellaan?

Pari viikkoa ollaan totuteltu taas arkeen ja alkaa sekin pikku hiljaa rullata. Napero ilahtui viime viikolla, kun hoitokaveritkin viimein palasivat kaupunkiin ja hoitopäivisin on omanikäistä leikkiseuraa. Pari päivää on tosin kiukutelu hammaskipuja, ja napero on saanut jopa pari yes-no-kinaa aikaiseksi. Normaalisti hän tulee hyvin toimeen hoitokavereidensa kanssa, joten sallittakoon hammaskipuiselle kiukuttelu - mistä sitä muuten tietäisi hampaita tulevan lisää? 

Napero on alkanut käyttää englanniksikin kokonaisia lauseita - joka siis vastaa hänen kehitysvaihettaan muissa kielissä. Kielet siis kehittyvät rinnakkain, vaikka englanti on altavastaajana edelleen. Aikaisemmin kirjoittelin että meillä tuskin tulee hiljaista vaihetta, mutta olen valmis pyörtämään sanani. Lapsi on ollut hiljaa vaikka hän on muin tavoin kommunikoinut hoitokavereidensa kanssa.  

Englanninkieliset lauseet toivat mieleeni keväisen Biligual cake -luennon. Siellä Soile kertoi, että erityisen tärkeää on, että kieli kehittyy lapsen mukana. Ei siis saa jäädä tyytyväisenä hykertelemään, vaan pitää pitää huoli, että lapsi osaa puhua kuin ikäisensä. Tärkeää on siis ikäspesifi kielitaito. Viisivuotiaat ja kaksivuotiaat puhuvat ihan eri asioista aivan eri rakentein, eikä viisivuotias käytä kieltä, jota hän osaa kaksivuotiaan tasolla. Ellei sitten satu keskustelemaan kaksivuotiaan kanssa.

Totta kai kaksivuotiaamme siis alkoi puhua niin kuin kaksivuotiaat puhuvat. Sinne kirimiseen kului aikaa muutama kuukausi, ja vaikka puutteita englannin sanastossa ja rakenteissa vielä varmasti on, hän puhuu kaikilla kolmella kielellään kokonaisia lauseita.


Sosiologina Soilea kiinnostaa kielen rakenteita enemmän keskusteluanalyysi, ja siitä hän kirjoittikin uunituoreeseen blogiinsa loistavan johdannon lapsen kanssa keskusteluun isolla koolla. Jos sinua mietityttää, miten saada lapsi puhumaan toisella kielellä, kannattaa lukaista kirjoitus linkin takaa ja tarkkailla hetki omia repliikkejäsi - keskusteletko vai ohjeistatko. Blogi kannattaa laittaa lukulistalle, tulossa on paljon hyödyllistä ja ajatuksia herättävää luettavaa! 




torstai 1. syyskuuta 2016

Muista aina liikenteessä monta ruuhkaa onpi eessä

Olen niitä ihmisiä, jotka vapaa-ajalla eivät paljon kelloa vilkuile. Arkena on sitten eri meno. Tiedän että huonon sisäisen kelloni takia minun täytyy yrittää olla tapaamisissa paljon aikaisemmin kuin pitäisi. Saksalaisen miehen löydettyäni luulin ensin aikakäsitykseni joutuvan suurennuslasin alle, mutta varsin pian totesin miehen aikakäsityksen olevan useinmiten varsin höveli, joten muutoksia ei oltu puskemassa läpi kummaltakaan puolelta, vaan samoilla mentiin.

Autolla Saksassa: ruuhkat


Autoilu Saksassa ja muualla ruuhka-Euroopassa saa kuitenkin lepsuihin aikakäsityksiimme rotia - varsinkin jos edessä on pidempi matka. Miehen taktiikka on lähteä liian aikaisin tai mielellään siitäkin vähän aikaisemmin ja pysähtyä vasta, kun on aivan pakko, jos silloinkaan. Itse en voi taktiikoilla niin kehuskella, koska vasta totuttelen ruuhkajumeissa seisoskeluun ja harjoittelen niiden välttelyä. Siperia on kyllä jo opettanut käymään matkapäivinä saniteettitiloissa aina kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Koskaan ei kannata oletaa, että milloin sitä seuraavaksi naistenhuoneen näkee, ja autobaanalla ei autosta saa poistua, vaikka liikenne olisi kuinka jumissa.

Koska Saksassa suurkaupunkeja on lähes joka kolkassa, eivät liikenneruuhkatkaan keskity tiettyihin paikkoihin vaan jakautuvat enemmän ja vähemmän tasaisesti koko valtakunnan alueelle. Viikonloppuisin ja arkipyhinä ovat autobaanat monesti ääriään myöten täynnä, ja kun tähän lisää vielä kesäiset tietyömaat, pitenee kolmituntinen matka huomaamatta neli- tai viisituntiseksi, mutta saksalaiset eivät oleta olevansa perillä johonkin tiettyyn aikaan, ja vaikka ruuhkajumi varmasti ottaa päähän, suhtaudutaan siihen aika tyynesti, koska eihän sille mitään voi. Usein sukujuhlissa keskustellaankin ensin autoilijoiden ruuhkat läpi ja lähtemisiä monet ajoittavat niin, että pahimmat ruuhkapiikit jäisivät kokematta.

Lomat jaksottavat ruuhkia


Logistisista (ja varmasti taloudellisistakin) syistä Saksan eri osavaltioissa lomaillaankin eri aikoina, mutta pyhät toki vietetään silloin kun niitä on, mutta joissain niihin liittyvissä lomissa, kuten pääsiäislomissa, on paljon vaihtelua. Tämä tarkoittaa sitä, että siinä missä pohjoisen Alasaksin koululaiset lomailivat alkukesästä, eteläisessä Baijerissa lomaillaan vasta nyt, ja näin vältetään suuret lomaliikennekatastrofit. Kun on pitkä viikonloppu, kuten nyt vaikkapa helluntai, pääsevät kaikki 82 miljoonaa samaan aikaan teitä, lentokenttiä ja rautatieasemia valloittamaan, joten siirtymiin tarvitsee varata tavallista enemmän aikaa.

Jos yrittää talvisena lauantaiaamuna päästä Münchenistä laskettelurinteisiin tai kesälauantaina Hampurista Itämeren hiekkarannoille, kannattaa suosiolla hypätä julkisiin tai lähteä matkaan paljon ennen kuin toiset. Lauantait ovat sunnuntaita pahempia, koska vuokramökkien viikko alkaa lauantaista ja monilla suunta on joko lomalaitumille tai kotiin.

Toki navigaattorit ja Google karttoineen tuo apua saapumisaikojen ennakointiin, mutta pidemmillä matkoilla voi ennusteetkin muuttua rajustikin matkan aikana. Viime lauantaina lähdimme Düsseldorfista pohjoisille lakeuksille. Startatessamme auton Google kertoi meidän olevan perillä yhdeltä, siis juuri sopivasti ennen kello kahden tapaamista. Yksi stoppi olisi pakko laskea mukaan ja jonkin verran aikaa kannattaa laskea liikenteessä seisoskeluun, mutta näissä menetettyä aikaa voi yrittää kiriä kiinni, kun tie on tyhjä.

Koska kyse oli tavallisesta lauantaista ja kellokin oli vasta kymmenen, emme osanneet aavistaa olevamme perillä ruuhkissa seisoskelun takia vasta puoli neljältä! Reilu tunnin ajomatkan jälkeen oletimme jo ohittaneemme pahimmat ruuhkasumput, mutta vähänpä tiesimme. Lakeuksilla oli tietöitä ja viimeiset 25 kilometriä madeltiin kävelyvauhtia. Onneksi oli hyvää seuraa, musiikkia, aurinkoinen ilma ja tyhjä takapenkki. Lakeuksien maisemilla nyt ei niin voi kehuskella. Kun viimein pääsimme baanalta pois ja jäimme taas jumiin ruuhkasumppuun, ihmettelin ääneen, että miksi saksalaiset voivat olla aina ajoissa, kun liikenne on tällainen murheenkryyni. Vastauksena minulle kerrottiin, että täytyy lähteä matkaan ajoissa tai mielellään vähän ennen sitäkin.

Miten sinä saat ajan kulumaan ruuhkassa istuessa? Miten sinun asuinmaassa ruuhkiin reagoidaan?


Torkut onnistuu helpommin, kun on tällainen otsatuki.