SOCIAL MEDIA

tiistai 27. syyskuuta 2016

Normipäivä uusilla huudeilla

Helmikuussa kirjoittelin samanaiheisen postauksen vanhalta kotikadulta. Katsotaas nyt viimeinkin, miten on arki muuttunut!

Aamu alkaa meillä heti kuuden jälkeen, kun perheen aamuvirkku ottaa suunnaksi kylpyhuoneen. Aamuvirkun aamutoimien suhinaan ja kolinaan herää perheen nuorempi ei niin aamuvirkku. Viimeisenä nousen minä, aamupalavastaava. Seitsemään mennessä istumme kaikki pöydän ääressä enemmän ja vähemmän virkeinä.

Maassa maan tavalla. Murot taitaa kyllä jäädä aamiaispöytäämme.


Mies syö puuroa, lapsi muroja, koska ennen ensimmäistä kahvia en paljon parempaankaan pysty. Kun pojat on ruokittu, olen usein jo sen verran hereillä, että jaksan toimittaa itselleni paahtoleivän toisen kahvin seuraksi. Ei arkemme kuitenkaan näin väri- ja vitamiinitonta ole: muutama kuukausi sitten aloitimme mehuhifistelyn, ja juomme kaupan tuoremehujen sijaan lingottuja tuoremehuja. Mehustelun aloitimme, kun muutama viikko muuton jälkeen oli energiat totaalisen lopussa. En oikein jaksanut uskoa, että niillä pitää jaksaa, vaan halusin lisäpotkua arkeen. Aloin varsin skeptisenä lingota aamiaiselle mehuja, mutta nautittuani vitamiinipommeja viikon ajan en voinut muuta kuin todeta, että jaksoin paremmin. Meidän mehut eivät ole kovin vihreitä, mutta useinmiten sekaan sattuu jotain vihreääkin. Mehulinko päätyi keittiönkaappiin pölyttymään jo vuosia sitten, kun mies muutti syyskuussa asuntoon, jonka takapihalla oli ämpärikaupalla viinirypäleitä. 

Seitsemältä ovi kolahtaa, kun mies suuntaa maanalaiseen. Aamut ovat siis selkeästi aikaistuneet. En tiedä enää, miten järkevä päätös oli muuttaa näin lähelle cityä. Metro kun on meidän kohdalla sillipurkkimasen täysi puoli kahdeksasta alkaen. Pari pysäkkiä loitommalla saattaisi päästä vielä istumaan, mutta täyteen pakkautuvia metrovaunuja karkuun ei pääse, vaikka matka alkaisi tyhjemmässä vaunussa kauempana keskustasta. Ymmärrän aamuvirkun miehen kompromissin lähteä vähän aikaisemmin matkaan, koska en itsekään haluaisi aloittaa aamuani sulloutumalla muiden mukana metrovaunuun. Toki hän sitten tulee myös kotiin vähän "aikaisemmin".

Seitsemästä yhdeksään teemme rattoisan rauhalliseen tahtiimme aamutoimet ja -leikit. Saamme jopa ennen hoitopäivän alkua täyteen Soilen suosituksen vähemmistökielen yksikielisestä ajasta. Yritän siis parhaani mukaan puristella naperosta vastauksia suomeksi, ja kyllähän ne nykyisin ihan kiitettävästi oikealla kielellä tulevatkin. Illalla on sitten saksan vuoro, vaikka yksikielistä saksa-aikaa ei ihan joka päivä ole miehen työkiireiden takia.

Yhdeksältä nanny hakee nareron ja minä siirryn kodinhoitohuoneen kautta työpöydän ääreen ja alan suorittaa päivän tehtävälistaa. Tällä kertaa listalla on muutama virallinen sähköposti, lukemista, kirjoittamista, nukketeatterilippujen varausta, uuden keittiön suunnittelua ja sen sellaista. Naputtelu keskeytyy puolenpäivän aikaan lounaaseen ja jatkuu aina puoli viiteen asti. Iltapäivällä päästän remonttimiehen yläkerran kylppäriin tarkistamaan irronneiden lattiakaakeleiden tilan ja saan kuulla, että lattian saumat pitää uusia vesivahingon takia.

Naperon haen viiden aikaan reilu kilometrin päästä, missä asuu perhe, jonka kanssa jaamme nannyn. Matkalla poikkean postissa lähettämässä kirjeen Suomeen. Aikaisemmin vein naperon toisen perheen luo lähes joka aamu, mutta nyt molemmat hoitokaverit ovat jo koulussa ja esikoulussa, ja aamupäivisin nannylla on vain yksi hoidokki, ja samalla vähän räätälöidympää hoitoa siis. Naperolla ja nannylla on oma viikkoaikataulunsa. Aamuisin heillä on leikkiryhmien tapaamisia ja muskareita, iltapäivisin haetaan leikkikaverit koulusta. Koulujen alettua pidensimme ja vähensimme naperon hoitopäiviä, ja näin viikkotunnit pysyivät samoina, mutta hän saa viettää iltapäivät kavereidensa kanssa, vaikka aamupäivät kuluvatkin kahden nannyn kanssa.

Pitkät iltapäivät leikkipuistoissa ovat siis historiaa, mutta olen huomannut olevani paljon tehokkaampi pitempinä työpäivinä, vaikka niitä sitten olisi yksi vähemmän per viikko. Taitaa kestää hetken, että totumme uuteen rutiiniin pitempine hoito- ja työpäivineen. Ruuan pitää olla pöydässä kello kuusi, joten alkaa taistelu kelloa ja nälkää vastaan. Tavoitteeni on laittaa ruokaa joka päivä, mutta mitään kovin aikaavievää en pöytään taio. Perunat esimerkiksi ovat tällä hetkellä pannassa, koska niitä saa keitellä 20 minuuttia, pasta ja riisi kypsyvät nopeammin. Ehkäpä vielä joskus koittaa päivä, jolloin arkena meillä ehditään keittää perunoitakin.

Mies tulee kotiin seitsemän aikaan, syö illallisensa ja siirtyy yläkertaan kokoamaan junaratoja ja puuhastelemaan muita tärkeitä juttuja naperon kanssa. On aika päivän toiselle yksikieliselle tuokiolle. Itse kaivan kirjat taas esiin. Iltarutiinit ovat siis lähes samat, seura vain parempaa. Lapsen simahdettua kahdeksalta hoidamme vielä pari seuraavaan muuttoon liittyvää sähköpostia ja katsomme netflixistä viikonloppuna aloittamamme Er ist wieder da -elokuvan loppuun (suom. Täällä taas). Elokuva oli sen verran järisyttäviä, että uni ei meinaa tulla heti silmään. Elokuva pohjaa samannimiseen kirjaan, joka oli Saksassa muutama vuosi sitten hurja menestys.

Kirjassa Hitler ilmaantuu nykyajan Berliiniin, ja hänestä tulee hetkessä viihdemaailman ilmiö, eikä kukaan ei usko hänen olevan oikea Hitler. Lukukokemuksena teos voi olla tylsä, mutta äänikirjassa päähenkilön repliikit luetaan hänen puhetyylilleen uskollisesti, aiheet tosin ovat nykyihmiselle aivan naurettavia - joten tämä versio on aika paljon satiirisempi. Hitler mm. kommentoi nyky-Saksan politiikkaa (siis että neonatsit ovat laiskoja mammanpoikia, kun taas vihreät todellisia isänmaanystäviä). Teoksen aihe ei ole todellakaan helppo, vaikka se tuodaan esille satiirin keinoin, mutta sitäkin ajankohtaisempi. Elokuva oli kirjaa järkyttävämpi kokemus, koska dokumenttimaisen toteutuksensa takia Hitlerin palaaminen hyppää vähän konkreetimmin silmille. Varsinkin viime aikojen vaalitulosten ja mielenosoitusten pyöriessä päässä. En tosin ole lukenut koko kirjaa, vaan kuutenlin vain osia siitä. 





  

Lähetä kommentti