keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Mitä jään Lontoosta ikävöimään?

Vajaan vuoden asustelu Lontoossa jätti meihin jälkensä, vaikka ollaankin koluttu jo monia Euroopan kulmia – tai ehkä juuri siksi. Ulkomaankomennus ja uusi asuinmaa antavat paljon enemmän, kun on  matkassa avoimin mielin. Vaikka elimme omassa ulkomaalaiskuplassamme, joka Lontoossa on vähän liiankin helppoa, joitain perusenglantilaisia ja joitain Lontoolle ominaisia juttuja jää silti ikävä. 

Ystävälliset englantilaiset naapurit 

Olivat todella ystävällisiä – ainakin suomalaisen mielestä. Täällä Saksassa jään rikkominen vaatii vähän enemmän panostusta kuin Briteissä, mutta kun se on rikottu, voi välit olla mutkattomammat kuin brittinaapurien kanssa. Toki osa brittien kohteliaisuudesta menee kulttuurin piikkiin, mutta sitä minä en mamuna oikein oppinut lukemaan, joten kohteliaita yhtä kaikki. Toki oli niitäkin, jotka onnistuneesti katsoivat aina muualle, mitä täällä taas ei saa tehdä, vaan kotitalon kulmilla on turvallisempaa tervehtiä kaikkia vastaantulijoita. 

Sunnuntaiaukiolot Englannissa

Se ettei tarvi hoitaa kaikkia asioitaan lauantaina ennen neljää, vaan että on sunnuntainakin aikaa, helpottaa työssäkäyvän elämää aika lailla.  Erityisesti on jo ikävä sunnuntaipartureita.

Elokuvat, teatterit ja kaikenlainen kulttuurimeno 

on Briteissä aika hyvin keskittynyt siihen  yhteen miljoonametropoliin, joten tarjonta oli ylitsepursuavaa. Saksassa miljoonametropoleja on useampia, joten kaikenlainen aktiviteettitarjonta voi aluksi tuntua suppeammalta. Ainakin jos tykkää katsoa vaikkapa elokuvat alkuperäiskielellä.

Englantilaiset pubit 

Tätä tuskin tarvii britanniansuomalaiselle selittää. Erityisesti ravintolamaisia pubeja ruokalistoineen on ikävä. Ja kun kerrankin ei asuttu viinimaassa, piti taas opetella juomaan olutta, joita niitäkin oli useampia toinen toistaan parempia.


Vähäsokeriset täysjyvämurot 

Saksassa syödään aamiaiseksi leipää erilaisin levittein. Murojen ystävät joutuvat opettelemaan leivän syönnin tai tyytymään suklaahöttömuroihin, ja puuro on täällä vauvojen ruokaa. Muksumme oli jokseenkin addiktoitunut vähäsokerisiin täysjyvämuroihin Englannissa asuessaan, joten etsimme vastaavia vieläkin.

Valmiiksi pestyt ja suikaloidut vihannekset 

Kuulostaa aika uusavuttomalta ikävöidä vihanneshyllyn tätä osaa. Ennen lapsiperheaikaa tuskin olisin kajonnut valmiiksi kuorittuun ja pilkottuun kurpitsaan, mutta nykyisin kyllä – koska ruuhkavuodet. Keittovihannespaketteja Saksassa kyllä myydään, mutta kuoriminen ja paloittelu jää asiakkaalle, joten kovin se ei illallisen valmistumista nopeuta.

Supermarkettien tarjonta yleensäkin 

Suurkaupungin ruokatarjonnan kanssa on vaikea kilpailla. Erityisikävä jää valmissalaatteja sekä piiiiitkiä valmisruokahyllyjä – joita Saksassa ei ole laisinkaan. Saksassa kokkailut aloitetaan tarkistamalla, milloin omilla kulmilla on toripäivä (Wochenmarkt) sekä kukkaron käteistilanne. Supermarkettien hedelmä- ja vihannestarjonta onkin aika surkea, koska kaikki käyvät torilla. Jos omilla kulmilla asuu paljon maahanmuuttajia, voi lähistöllä olla hyvä hevikauppa, mutta lihat ja kalat täytyy silti hakea torilta tai pikkuliikkeestä – ja tuo edeltävän kohdan leipä pitää tietenkin hakea leipomosta.


Etninen ruoka 

Ei ettei täältäkin löytäisi eksoottista suuhunpantavaa, mutta tarjonta on noin keskimäärin vähän paikallisempaa, on sitten kyse markettien tai ravintoloiden tarjonnasta.


Lontoon julkisen liikenteen maksupolitiikka  

Pankkikortin etämaksu. Tarviiko sanoa enempää? Saksassa metropysäkille ei voi lähteä ennen kuin on tarkistanut, että taskussa on tarvittava määrä kolikoita. Ja kyllä, olen kuullut, että jotkut käyttävät älypuhelinsovelluksia lipunostoon. Itse sain vuosia sitten hitaan puhelimen kanssa niistäkin tarpeekseni, enkä ole sen jälkeen uskaltanut kokeilla.


Etämaksuominaisuus taitaa olla jo kaikissa uusissa pankkikorteissa Saksassakin, mutta eri asia sitten, haluaako saksalainen sitä käyttää. Mieheni mukaan saksalaiset kammoavat (historiallisista syistä) kaikenlaista seurantaa, jonka helpoimmin välttää, kun ei omista yhdenkään kaupan kanta-asiakaskorttia ja maksaa aina käteisellä. Briteissä asuvalta saksalaiselta ystävältä kuulin, että yhden suuren markettiketjun yhteistyökumppani tarjosi halvempia vakuutuksia niille, jotka ostivat terveellisiä elintarvikkeita ja polkupyörän, joten britin päätä ei seuranta taida kylmätä.

Saunat Briteissä vs. Saksassa

Tätä joutuu varmasti selittelemään vähän. Saksassa on samanlaiset yhteissaunat kuin Briteissä, mutta saunaan mennään ilman rihmankiertämää. Täällä ei myöskään ole pyyhkeiden kanssa mitenkään häveliäs meno, kuten amerikkalaisissa unisex-saunoissa, vaan pyyhkeen voi huoletta laskostaa laudeliinaksi ja istua lauteilla juuri kuten huvittaa. Olen turhaan yrittänyt udella ystäviltä, miten kuuluu reagoida, jos saunassa törmää vaikkapa naapuriin, kollegaan tai entiseen opettajaansa. Ilmeisesti kuuluu olla kuin ei olisikaan. Saunahommissa karkeaan kahtiajakoon tottunut suomalainen tarvitsee rohkaisua, jotta uskaltaa lähipunttiksen saunaan.

Toki sitä on asioita, joita ei tule laisinkaan ikävä, kuten ruuhka-ajan metromatkailua tai palvelunumeroihin soittelua, koska olivat useinmiten jollain muulla mantereella ja mamuna sain  entisten siirtomaiden englannista hädin tuskin selvää, mitä minulle yritettiin kertoa. Ikävä ei myöskään tule pitkää matkaa lentokentälle eikä kaiken lamauttavia liikenneruuhkia, joihin Saksassa harvemmin törmää keskellä kaupunkia.  

  

perjantai 20. tammikuuta 2017

Päiväkodin penkkejä kuluttamassa – osa 2

Parin viikon takainen järkytys päiväkodissa istuskelusta on jo vähän lientynyt. Arki rullaa, vaikka vähän erilaista onkin. Kolmannella totutteluviikolla olen tehnyt aamupäivän töitä päiväkodissa naperon syödessä aamiaista ja ulkoillessa muiden kanssa. Puoliltapäivin suuntaamme kotiin, ja iltapäivän työskentelen kotoa käsin naperon nukkuessa päiväuniaan.

Viime perjantaina sain päiväkodissa ylennyksen parvelle. Maanantaina tiesin ottaa mukaan läppärin, jonka saa mobiilinettiin kännykän omalla yhteyspisteellä. Parvelle tarjoillaan kahviakin, mutta muut eväät täytyy tuoda itse. Ihan mukiinmenevä etätoimisto siis. Jos ja kun napero väsyy ennen sovittua kotiinlähtöaikaa, on minut helppo noutaa yläkerrasta.

Frohes neues Jahr! Saksassa juhlistetaan alkanutta vuotta berliininmunkein.


Tehokasta? Kyllä. Uuvuttavaa? Sitäkin. Nyt kirjoitan siis itsestäni. Parannusta on kuitenkin luvassa, koska loppuviikosta sain jo istua aamupäivän kotona ja ensi viikolla naperon hoitopäivän mittaa käsittääkseni viimeinkin varovaisesti pidentää. Pehmeä lasku on varmasti ollut pienelle hyväksi, mutta olen myös alkanut mietiskellä lasten, aikuisten ja päivähoidon maksajan oikeuksia ja niiden totetutumista.

Laadukasta varhaiskasvatusta mutta kenelle?


Mediassa näkee kirjoituksia siitä, että laadukas varhaiskasvatus takaa kaikille lapsille tasavertaisen startin elämään ja että siksi se pitäisi käsittää lapsen oikeutena. Vaikka olen itsekin pitänyt sitä juurinkin lasten oikeutena, konkretisoitui tämä ajatus minulle kuitenkin vasta täällä. Lastenhoitajien kun tarvitsee huolehtia kaikkien ryhmäläisten laadukkaasta varhaiskasvatuksesta, läheisyyden- ja kaikenlaisista tarpeista – ei vain sen juuri aloittaneen, joka mahdolliseseti potee koti-ikävää. Kun yksi saa erityishuomiota, on se muilta pois. Tästä syystä esimerkiksi erityislapset vievät kahden lapsen paikan. Lisäksi päiväkoti on alusta alkaen kivempi paikka, kun sinne ei liity minkäänlaista ahdistusta (jonka senkin kyllä lapsi varmasti unohtaa ajan mittaan), vaan sen saa aloittaa rauhassa omilla ehdoillaan.

Vaikka päivähoito osaltaan myös mahdollistaa vanhempien työssäkäynnin ja näin osallistumisen yhteiskunnan toimintaan, useinmiten olen kuulevinani Suomenkin mediassa päivähoidosta ja varhaiskasvatuksesta kirjoitetun lapsen oikeutena, ei vanhemman (käydä töissä ja toteuttaa työidentiteettiään tai -kutsumustaan) tai yhteiskunnan (joka saa vanhemmat tekemään töitä ja makselemaan veroja). Kumpi painaa vaakakupissa enemmän, lapsen kehitys vai vanhemman työt?

Kysymys pitäisi varmasti esittää laskun maksajalle – maksetaanko (osan tai koko) päivähoitolasku siksi, että vanhemmat pääsevät töihinsä vai siksi että kaikki lapset saisivat tasavertaisen startin? Näiden kahden eri painotukset vastauksessa varmasti vaihtelee paljonkin riippuen, missä päin maailmaa sen esittää ja kenen kukkarosta lasku maksetaan.

Edelleenkin olen sitä mieltä, että totuttelu olisi voinut edetä nopeamminkin – ja että ehkäpä lapsi jopa vähän tottui minun jatkuvaan läsnäoloon – mutta hyvä tästä näyttää tulevan näinkin. Nyt sitten odotellaan alkusyksyä, jolloin on edessä ryhmän vaihto, ja sama totutteluruljanssi. Yritimme kyllä saada lasta sellaiseen ryhmään (Kindergarteniin), jossa hän olisi voinut jatkaa, mutta byrokraattisista syistä ei onnistunut, ja tähän on tyytyminen.




maanantai 16. tammikuuta 2017

Asiaankuuluvalla aksentilla

Olen jo jonkin aikaa kiinnittänyt huomioni siihen, että kun napero puhuu suomea isälleen, tekee hän sen aika kuuluvalla saksalaisella aksentilla. Viime viikkoina olen kuunnellut usein sivusta, kun lapsi on ikään kuin opettanut isälleen suomea. Isänsä aloitteesta, ei napero vielä ole itse tehnyt aloitteita opettaa suomea kenellekään.

Onhan tästä tutkimustuloksiakin. Kaksikielisten aksentti muuttuu hiuksenhienosti ympäristön mukaan. Siis kun saksansuomalainen puhuu Saksassa suomea tai kun hän tekee saman Suomessa on havaittavissa pienen pieniä eroja – ei siis mitään ihmiskorvin kuultavaa, mutta jotain puheelle tapahtuu. Aika hurjaa, miten helposti mukaudumme ympäristöömme ja vielä ihan huomaamatta.

Jotakuta voi kiinnostaa, miksi mukautamme puhetapaamme – siis aksenttia. Kaikenlaisella mukautumisella haetaan ympäristön hyväksyntää eli ryhmän jäsenyyttä, ja se voi tapahtua huomaamatta. Tilanteen altavastaaja mukautuu yleensä enemmän kuin johtohahmo. Jos joskus on kiinnostunut testaamaan puhekumppaninsa mielipidettä itsestään, voi tehdä vaihvihkaisen eleen, kuten kallistaa päätään tai hipaista korvaansa, jos toinen tekee jotain samanlaista, on yhteisen sävelen etsintä alkanut. 

Kerran puutuin kuitenkin pelin kulkuun. Mies kysyi naperolta, miten jotain sanotaan suomeksi – en nyt muista mitä. Oikea vastaus kuulosti enemmän saksalta kuin suomelta, ja sanoinkin, että tuo oli kyllä saksaa, ei suomea. Napero naurahti, ja sanoi saman ilman aksenttia, ihan supisuomeksi. Tietoista touhua siis. Ei syytä huoleen.



maanantai 9. tammikuuta 2017

Päiväkodin penkkejä kuluttamassa

Pienet arkielämän muutokset ovat meistä pienimmille suuren suuria. Kuten nyt vaikkapa uudet päivähoitokuviot. Jokainen meistä varmasti muistaa, miten pitkältä varttikin tuntui lapsena, saati sitten koko päivä. Jokainen osaa myös kuvitella miltä tuntuu, kun yhtäkkiä sen suuremmitta selityksittä pitää koko päivä tehdä jotain aivan uutta ja vielä ihan vieraiden ihmisten kanssa. Eikä aina oikein muista, miten pitkään päivä jatkuu ja että milloin onkaan taas vapaapäivä. 

Raskasta uuden aloittaminen on aikuisillekin, mutta me osaamme seurata kellosta, miten pitkään päivä vielä jatkuu, muistamme useinmiten viikonpäivänkin, voimme katsoa kalenterista mitä seuraavaksi tapahtuu, osaamme ennakoida miten työkaverimme asioihin reagoivat ja jos satumme väsymään, emme näytä sitä muille.

Saksalainen päiväkoti ja pitkä totutteluvaihe


Saksalaisessa päiväkodissa otetaan totutteluvaihe tosissaan. Totuttelu kestää neljä viikkoa ja etenee lapsen ehdoilla. Totutteluaikana lapsi käy päiväkodissa vanhemman (tai isovanhemman) kanssa. Ymmärrän kyllä, että uuteen ryhmään totuttelu on pienelle iso juttu, ja on varmempi tehdä se ajan ja tutun henkilön kanssa. Sitä en sitten ymmärrä, että mistä saksalaisvanhemmat taikovat tämän ajan ja miten lastenhoitajat jaksavat nurkissa lähes jatkuvasti luuhaavia vanhempia? 

Neljän viikon säännön tietäen suuntasin muksun kanssa viime tiistaina kello kymmenen päiväkotiin. Tiesin muksun sopeutuvaksi, joten ajattelin, että totuttelu etenee suht nopeasti, ja ensi viikon aikana pääsen itsekin taas normaalien työpäivien rytmiin. Paljon enempää ei olisi voinut arveluni mennä pieleen. Kuvittelin että lapsen ehdoilla eteneminen tarkoittaa sitä, että totutteluvaihe voi olla ohi nopeastikin.

Ensimmäisenä päivänä saimme käskyn lähteä kotiin tunnin tutustumisen jälkeen, vaikka lapsi protestoi lähtöaikeita parhaansa mukaan. Toisena päivänä meidät komennettiin kotiin myös tunnin leikkimisen jälkeen, ja sain taas maanitella kiljuvaa lasta kotimatkalle, koska hän olisi totta kai mieluummin jäänyt muiden kanssa pihalle leikkimään.

Kolmantena päivänä sama toistui, mutta saimme kutsun tulla neljäntenä päivänä jo yhdeksäksi yhteiselle aamupalalle, koska olisi perjantai ja maanantaisin lasten rutiineja ei muuteta – eli maanantaina tehdään aina sama rutiini kuin edellisenä perjantaina. Pedagogina ymmärrän erittäin hyvin, että monille lapsille viikonloput ovat syystä tai toisesta raskaita, ja että maanantaina on parasta pysytellä tutussa ja turvallisessa rutiinissa. Perjantaina siis vietimme tarhassa kaksi tuntia, yhdeksästä yhteentoista. 

Mistä aikaa?


Osasin odottaa työkuvioiden hankalia järjestelyjä ensimmäiselle päiväkotiviikolle, joten pyysimme hyvissä ajoin isovanhemmat avuksi. Onneksi he kertoivat heti tulevansa avuksi myös seuraavalla viikolla, koska muuten en tietäisi, miten ehtisin ensi viikolla töiden pariin. Kauhulla ajattelen jo kolmatta viikkoa, jolloin saan pärjätä yksin. Työt jäävät iltaan ja alkuyöksi, koska päivä kuluu tarhassa. En kyllä halua pyytää appivanhempia kylään enää kolmanneksi viikoksi, koska onhan heillä omakin elämänsä, ystävänsä ja harrastuksensa. Lyhyen yön jälkeen täytyy sitten taas lähteä kuluttamaan päiväkodin penkkiä. Toivon että minullekin pedataan peti, kun sitten viimein saamme jäädä päiväuniin asti.

Ihmettelen mistä saksalaisvanhemmat taikovat ajan tähän touhuun. Mitä tapahtuu, jos kotivanhempi saa työpaikan tai -keikan ja pitäisi lähteä töihin nopealla aikataululla? Onko ainoa vaihtoehto pyytää isovanhemmat avuksi neljäksi viikoksi vai pitääkö toisen vanhemman käyttää vuosilomansa tähän, ja mitä sitten jos lomia ei ole jäljellä?

Monet kyllä säästävät vanhempainvapaasta kuukauden kaksi myöhemmäksi päiväkodin ja koulunaloitusta varten, mutta monilla työpaikoilla katsotaan pitkin nenänvartta vanhempainvapaalle lähtevää isää, ja tästä syystä jotkut isät tekevät raskaan päätöksen jättää jopa heille korvamerkatut perhevapaat pitämättä tai tekevät päätöksen tietäen urakehityksen tyssäävän perhevapaisiin. Tästä voisi kirjoittaa vaikka ihan oman bloginsa, mutta jätän tämän nyt tähän tällä kertaa.

En ole aivan vakuuttunut neljän viikon tutustumisjakson tarpeellisuudesta mutta maassa maan tavalla. Kiinnostaisi kyllä kuulla kokemuksia muista maista, miten päiväkotiin tai pienenä alkavaan kouluun totutellaan vai mennäänkö sinne ihan kylmiltään.









  

torstai 5. tammikuuta 2017

Paljon, paljon jäätelöä!

Kolmas kieli jäi muuton myötä pois arkipäivästä ja naperon kieliympäristö muuttui muutenkin aikamoisesti lyhyen ajan sisällä. Vähemmistökielestä, suomesta, tuli loppuvuoden ajaksi enemmistökieli. Maanantaina taasen palasimme viiden viikon jälkeen Saksaan, joten suomi jäi vähemmistöön. Yhden kielen jäätyä pois odotin kahden jäljelle jäävän sanaston hurjaa kasvua sekä tietysti suomen saavan hetkeksi vähän dominantimman asemman saksaan verrattuna.

Jälkimmäinen oli ehkä vähän enemmän toiveajattelua, koska perheen saksanpuhuja on myös Suomessa. Ympäristökieliasemasta huolimatta suomen määrä tuskin merkittävästi muuttui naperon arkipäivässä, mutta puhujien määrä moninkertaistui – ja tämä näkyi ja näkyy edelleen naperon puheessa. Tällä hetkellä suomi ja saksa vaikuttavat olevan aika balanssissa, mutta saksankielisen päiväkodin aloitus näkyy varmasti pian. Täytyy vain pitää huoli, että ehdimme pitää tarpeeksi yksikielistä suomenkielistä aikaa (ks. lisätietoa alla olevasta linkistä) ja että kielet kehittyvät rinnakkain.

Näiden viikkojen ajan en ollut aivan yksin vastuussa suomenkielisistä aktiviteeteista. Vastuunjaon myötä napero oppi liudan synonyymeja monille sanoille, ja paljon, paljon asioita, joita hän tuskin minulta kuulisi. Itsehän sitä käyttää aika muuttumatonta sanastoa, varsinkin oman lapsen kanssa. Ystävien kanssa sitä puhuu useammasta asiasta ja tekee tyylillisiä valintoja (lue: käyttää synonyymeja), joita taaperon kanssa ei niin käytä. Tästä syystä lapsen voi olla vaikea ymmärtää muita kotikielen puhujia kuin omia vanhempiaan, joiden sanasto vaihtelee vähemmän. Tästähän varoitteli Soile monikielisyysluennollaan.

Suomessa oltiin koko ajan uusien asioiden ympäröiminä. Lunta, jäätä, liukkaita teitä ja sauna – muutamia mainitakseni. Paljon oli siis opittavaa, mutta osoittautui napero myös taitavaksi assosioijaksi. Saksan Eis voi olla kontekstista riippuen suomeksi joko jäätelö tai jää, vaikka voi saksaksikin sanoa Eiscreme (tai Eiskrem tai Eiskreme – rakkaalla lapsella on monta nimeä), jos haluaa. Naperosta tuli siis varsinainen sauna- ja jäisten juttujen ekspertti, vaikka lunta saimmekin odotella kotiovelle asti.

Oppipahan tuo myös avartamaan diftongejaan ja käyttämään lounaismurteisia si-imperfektejä niinkuin kunnon länsisuomalaisen kuuluukin. 





Uusi kotikaupunkimme olikin laittanut maiseman nätiksi kotiinpaluutamme varten. Maa oli satanut lumesta valkeaksi yön aikana, ja ammulennon jälkeisen kotimatkan viimeisen osuuden saimme ihastella lunta auton ikkunasta. Ehdimme vielä vähän pelata lumisotaa ja nähdä yhden lumiukon, ennen kuin lumi suli pois. Toivottavasti ei jäänyt tälle talvelle ainoaksi kerraksi.